Lauttasaaren silta

katusilta Helsingissä

Lauttasaaren silta (ruots. Drumsö bro) on Lautta­saaren­salmen yli johtava silta Helsingissä. Se yhdistää Lautta­saaren kanta­kaupunkiin. Sillan kanta­kaupungin-puoleinen pää on Ruoho­lahden alueella Salmi­saaressa, ja siitä johtaa Porkkalan­katu kohti keskustaa. Lautta­saaren puolella sillalta länteen johtaa Lautta­saarentie.

Lauttasaaren silta
Lauttasaaren silta Helsingin oikeustalolta kuvattuna
Lauttasaaren silta Helsingin oikeustalolta kuvattuna
Ajokaistoja 2+2
Ylittää Lauttasaarensalmen
Sijainti Helsinki
Siltatyyppi Teräsbetonikantinen liittopalkkisilta + läppäsilta
Pisin jänneväli 56,6 m
Pituus 317 m
Leveys 23,5 m
Avattu liikenteelle 30. joulukuuta 1969[1]
Koordinaatit 60°09′39.6″N, 024°53′45.6″E
Lisää silta-artikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Nykyinen silta valmistui joulukuun lopulla 1969.[2] Se on 317 metriä pitkä ja 23,5 metriä leveä teräsbetonikantinen liittopalkkisilta, ja sen pisin jänneväli on 56,6 metriä.[3]

Silta on ollut avattava läppäsilta, mutta tuoreimman saneerauksen jälkeen se on suljettu kiinteästi[4]. Aikaisemmin se avattiin säännöllisesti laivoja varten, jotka kuljettivat sen ali kivi­hiiltä Salmi­saaren voima­laitoksen laituriin.[2] Nykyisin voimalan hiili­satama on kuitenkin siirretty sillan etelä­puolelle, josta kivi­hiili kuljetetaan maan­alaista tunnelia myöten voimalan alla olevaan, vuonna 2004 valmistuneeseen suureen varasto­tilaan.[5]

Sillasta on tullut myös suosittu silakan kalastuspaikka.[6]

Vanha silta muokkaa

 
Mutterikioski palveli lauttamatkustajia ennen ensimmäisen sillan valmistumista vuonna 1935.
 
Vanha silta kuvattuna vuonna 1967.

Emil Holmbergin suunnittelema ensimmäinen Lauttasaaren silta valmistui 20. joulukuuta 1935.[1] Samaan aikaan valmistui myös Lauttasaaresta länteen johtanut Jorvaksentie, nykyisen Länsiväylän edeltäjä. Ennen siltaa oli samalla paikalla vuodesta 1914 lähtien kulkenut lautta, jonka matkustajia palvelemaan Lauttasaaren rannalle rakennettiin myös kahdeksankulmainen, nykyisin kahvilana toimiva Mutterikioski.[7] Ensimmäisen esityksen sillan rakentamisesta teki Julius Tallberg jo vuonna 1914, mutta kallis hanke jäi odottamaan Lauttasaaren asukasmäärän kasvua.[1]

Ajoradan ylimmässä kohdassa silta oli varsin korkea, yli 12 metriä, mikä teki sillasta ”mäen”, jonka ylittäminen talvikeleillä tuotti vaikeuksia.[1] Kun Lauttasaaren asukasluku 1950-luvulla kasvoi lisärakentamisen myötä ja myös Etelä-Espooseen rakennettiin uusia asuntoalueita kuten Tapiola, silta osoittautui pian aivan liian kapeaksi. Sen molemmille puolille muodostuikin erityisen suuria liikenneruuhkia.[2] Tilanne helpottui oleellisesti, kun pohjoisemmaksi vuonna 1965 valmistui Länsiväylään kuuluva Lapinlahden moottoritiesilta.[2]

Lauttasaaren sillan kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti 9. helmikuuta 1966 kööpenhaminalainen insinööri L. Steding-Jessen. [8] Vanha Lauttasaaren silta purettiin talvella 1967–1968[2] ja sen paikalle alettiin rakentaa nykyistä siltaa. Se valmistui joulukuun lopulla 1969. Rakennustöiden ajan hieman nykyisen sillan pohjoispuolella oli väliaikainen puinen jalankulkusilta.[2]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b c d Erävuori, Jukka: Helsingin sataman ja satamahallinnon historia, s. 164–168. Helsingin kaupunki, 1981.
  2. a b c d e f Kauko Mustonen, Kalevi Pykälä: Lauttasaari : helmi Helsingin kruunussa, s. 48–52. Lauttasaaren kustannus, 1976.
  3. Otavan iso Fokus, 8. osa, s. 4780, taulukko Suomen huomattavimpia siltoja. Otava, 1974. ISBN 951-1-02041-2.
  4. Pesonen, Katja: Lauttasaaren sillan peruskorjaus alkaa elokuussa Lauttasaari -lehti. Viitattu 17.9.2021.
  5. Salmisaaren maanalainen hiilivarasto Helsingin Energia. Arkistoitu 19.10.2011. Viitattu 3.9.2011.
  6. Kalastusopas Helsingin merialueelle Helsingin kaupungin liikuntavirasto. Viitattu 3.9.2011. [vanhentunut linkki]
  7. Helsingin kotiseutupyöräreitit 2: Lauttasaaren kierros Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto. Arkistoitu 22.6.2006. Viitattu 3.9.2011.
  8. Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 28. Otava, 1966.

Aiheesta muualla muokkaa