La Vieille

La Vieille (ranskaksi vanha tai vanhus) on merimajakka, joka sijaitsee Ranskan Bretagnessa, Finistèren departementissa. Se rakennettiin 1882–1887 Gorle Bella -karille. Bretonin kielessä Gorle Bella tarkoittaa kaukaisinta kiveä.

La Vieille (bretonin kielellä Ar Grouac'h) 48°02′26″N, 4°45′23″W. Nosturitorni oikealla tuhoutui myrskyssä 2008

Tourelle de la Plate ja La Vieille lännestä itään katsottuna.

La Vieille ja viereinen länsiviittana toimiva pienempi tourelle de la Plate -majakka viitoittavat vaarallista vesiväylää Raz de Seinin salmessa. La Vieille sijaitsee noin 1,85 kilometrin (1 mpk) päässä pointe du Raz -kallioniemekkeen kärjestä Plogoffin kunnassa. Majakan omistaa Ranskan valtio.

Pahamaineinen majakka on kuuluisa, koska se sijaitsee eristyksissä myrskyisellä merellä, ja työskentelyolosuhteet majakalla olivat vaikeat. Ranskalaisilla majakanvartijoilla oli asemapaikoille oma epävirallinen luokituksensa, joka perustui kullakin majakalla vallitseviin olosuhteisiin. Parhaat olosuhteet olivat mantereella sijaitsevissa majakoissa, jotka kuuluivat luokkaan "paratiisi". Saarilla sijaitsevat majakat taas kuuluivat luokkaan "kiirastuli", ja merimajakat puolestaan kuuluivat alimpaan luokkaan, joka oli "helvetti". La Vieillen merimajakalle työkomennuksen saaneet majakanvartijat olivat siis joutuneet helvettiin. La Vieille on kuuluisa myös erittäin vaikeasta rakennusprosessistaan. Suunnittelun aloittamisen ja lyhdyn sytyttämisen välillä kului melkein 10 vuotta. Kun majakka automatisoitiin vuonna 1995, työvuorossa olleet majakanvartijat kieltäytyivät vahdinvaihdosta mielenosoitukseksi automatisointia vastaan.

Majakka Raz de Seinin salmeen

Seinin saari ja sitä ympäröivää karikkoa sekä majakoiden sijainnit.

Raz de Seinin vesiväylä on lyhyin ja turvallisin väylä Atlantin ja Englannin kanaalin välillä. Lännempänä on matalikkoja, Seinin saari sekä Seinin karikko, jotka estävät kulun 55,6 kilometrin (30 mpk) matkalta. Vesiväylä on silti vaarallinen vuoroveden aiheuttamien voimakkaiden virtausten, tyrskyävän meren ja kivikkoisuutensa takia. Virtaukset nostavat väylälle kohtalaisellakin tuulella korkean aallokon, joka häiritsee myös suuria ja painavia aluksia. Raz de Seinin ylittämistä suositellaankin vain silloin, kun virtaukset ovat tavallista heikompia. Kerrotaan, että pointe du Razin kallioniemekkeen ja Audiernen lahden alueilla elettiin haaksirikkoutuneiden laivojen hylkytavaroilla jopa 1800-luvulle asti.

Rakentaminen ja käyttöönotto

Kannattavuustutkimus

La Vieillen majakan rakentamista oli lykätty useasti jo vuodesta 1860. Yleisten töiden ministeriön alaisuudessa toimiva majakkatoimikunta näytti vihreää valoa rakennustöiden aloittamiselle 30. marraskuuta 1861. Vuonna 1862 La Vieillen rakennussuunnitelmat olivat valmiit. Samaan aikaan esiteltiin suunnitelmat myös Tévennec-merimajakan rakentamiselle. Meriministeriö kuitenkin lykkäsi La Vieillen urakan aloittamista useasti, koska meneillään olleet Ar-Menin majakan rakennustyöt olivat vaikeuksissa. Vuonna 1872 meriministeriö päätti odottaa Ar-Menin majakan valmistumista ennen La Vieillen rakennustöiden käynnistämistä. Siihen asti päätettiin tyytyä Tévennecin majakan lisäksi kahteen linjaloistoon pointe de Razin kallioniemekkeen kärjessä.

Kaksi vuotta ennen Ar-Menin majakan valmistumista La Vieillen rakennusprojekti sai kuitenkin uutta tuulta alleen. Ajateltiin, että aloittaminen kannattaisi, sillä rakennusmiehet voisivat työskennellä La Vieillen työmaalla silloin, kun olosuhteet merellä estivät pääsyn Ar-Menille. Uusi rakennusprojekti vahvistettiin kuitenkin vasta useiden kannattavuustutkimusten jälkeen. Ensimmäinen kannattavuustutkimus aloitettiin vuonna 1879 kenttätutkimuksilla, joiden aikana karille rantauduttiin viisi kertaa. Tutkimusten kohteena olivat kallioperä ja merivirtaukset. Lisäksi selvitettiin, miten saarelle voisi ankkuroitua. Töihin oli palkattu kalastajia Seinin saarelta, ja jopa näille konkareille tuotti suuria vaikeuksia porata kallioperään reikiä venerenkaita varten. Ar-Menin rakennustyömaallakin kunnostautuneet muurarit muurasivat kuusi kuutiometriä kalliota, jotta saatiin parempia ankkuripaikkoja. Tärkein niistä salli ankkuroitumisen karille koillisen suunnasta.

Vuonna 1880 alkoi seuraava projekti, jonka aikana saarelle saatiin sekä kymmenkunta ankkuripaikkaa että aloitettua valmistelutyöt. Pohjatöinä kallioon muurattiin 37 kuutiometriä perustaa, joka toimi ensi kädessä rakennustarvikkeiden purkualustana ja myöhemmässä vaiheessa majakan perustuksena.

29. tammikuuta 1881 yleisten töiden ministeriöstä lähetettiin sähke, jossa tiedotettiin seuraavaa: "Vuosien 1879 ja 1880 projektien aikana kerättyjen tietojen ja saavutettujen tulosten perusteella Gorle Bella -karille on mahdollista rakentaa majakka". Huhtikuussa 1882 myönnettiin 100 000 frangin budjetti majakan rakentamista varten.

Uuden majakan - kuten Ar-Meninkaan - rakentaminen ei ollut yksinkertaista. La Vieille oli määrä rakentaa Gorle Bella -nimiselle karille, jota voimakkaat merivirrat huuhtoivat lakkaamatta. Karilla oli vain muutama suojaisa kohta, mutta nekin olivat suojaisia vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Karin eteläpuolella oli matalikkoa, ja itä- ja länsipuolella yli kuuden solmun nopeudella virtaavaa vettä, mikä esti ankkuroitumisen tyystin. Vain pohjoispuolelle saattoi ankkuroitua tyynellä säällä, kolme päivää ennen ja jälkeen kuun neljänneksen, ja vain nousuveden aikaan. Myrskytuuli nostattaa alueella jopa 40–50 metrin aallot. Kaikesta huolimatta tulevan La Vieillen karille oli helpompi rakentaa kuin Ar-Men-majakan karille. La Vieillen kari oli kookkaampi ja jäi nousuveden aikaankin 14 metriä merenpinnan yläpuolelle. Karille oli mahdollista rakentaa 20×10 metrin kokoinen perustus.

Rakentaminen

Kaksi vuotta kestäneiden tutkimusten jälkeen yleisten töiden ministeriö myönsi 29. tammikuuta 1881 lopullisen luvan majakan rakentamiselle. Tukikohdaksi valikoitui Seinin saari, miltä käsin johdettiin rakennustöitä ja minne varastoitiin rakennustarvikkeet. Mestariksi nimitettiin insinööri Probestau, joka majoittui saarelle ja valvoi rakennustöiden etenemistä.

Ar-Menin majakan rakennustyöt saatiin päätökseen vuonna 1881. Se sijaitsi 18 kilometrin (9,1 mpk) päässä linnuntietä La Vieillen majakan rakennustyömaasta. Ar-Menin majakan rakentaminen oli ollut äärimmäisen vaikeaa, joten siitä saatua kokemusta luonnollisesti hyödynnettiin La Vieillen rakentamisessa.

Työt aloitettiin joka vuosi talvimyrskyjen laannuttua tai viimeistään 1. toukokuuta. Työntekijät ja tarvikkeet kuljetettiin karille pienellä höyrylaivalla. Työmiesten noustua laivaan se otti hinaukseen isoveneen, jonka lastina oli kiviä ja muita rakennustarpeita, sekä pienempiä veneitä rantautumista varten.

Tulevan majakan rakennuspaikka sijaitsi voimakkaiden virtausten keskellä, jotka aallokon kanssa estivät ankkuroitumisen karille. Tuon ajan alukset eivät kyenneet pysyttelemään paikoillaan riittävän turvallisesti matkustajien ja tarvikkeiden purkamista varten. Ongelma ratkaistiin kiinnitysköysien avulla. Pelastusveneet kiinnitettiin kallioon ja edelleen köysillä isoveneeseen, jota pidättelivät myös kauempana majakan lounaispuolella olevat kiinnityspoijut. Tarvikkeet purettiin isoveneestä karille pystytettyjen nostopuomien avulla. Höyrylaiva kiinnitettiin isoveneeseen sekä etäämmällä sijaitsevaan poijuun. Kovassa merenkäynnissä höyrylaiva joutui joskus odottelemaan virtausten laantumista Trépassés'n lahdessa. Ensimmäisten rantautumisten aikana karin itäpuolella olleeseen syvennykseen muurattiin tarvikevarasto suojaamaan rakennusmiehiä, muonavaroja sekä rakennustarvikkeita säiden oikuilta. Suoja ei kuitenkaan ollut riittävä myrskyjä vastaan, joten kalliopinnan tasoitustöitä jouduttiin siirtämään.

Perustusten valaminen aloitettiin 5. elokuuta 1882, minkä jälkeen ryhdyttiin rakentamaan tornia ja lastaustasannetta. Kolmen rakennuskauden jälkeen, vuonna 1886, torni ja tasanne sekä osa sisätöistä vihdoin valmistuivat. Viimeistelytöiden valmistumista jouduttiin odottamaan seuraavaan vuoteen. Perustusten ja tasanteen muurauslaasti oli sekoitettu meriveteen. Muut tilat muurattiin makeaan veteen sekoitetulla laastilla, jotta majakkaan saatiin terveelliset asuintilat. Tutkimus- ja rakennustöitä johti 1879–1885 tuolloin valtion tie- ja vesirakennuslaitoksen pääinsinöörinä toiminut Victor Fénoux. Vuosina 1886-1887 hänen työtään jatkoi Finistèren departementin pääinsinööri Armand Considère. Heidän lisäkseen rakennusprojektia valvoi alusta loppuun asti insinööri Miniac.

La Vieillen majakan valo sytytettiin vihdoin 15. syyskuuta 1887. Rakennustyöt olivat päättyneet ja päivämäärä kaiverrettiin majakan seinään. Uusi majakka korvasi pointe du Razin kallioniemekkeen kärjessä olleet linjaloistot, jotka kävivät sen myötä tarpeettomiksi.

Arkkitehtuuri ja järjestelyt

Majakka on muodoltaan nelikulmainen, varreltaan vanttera ja alaspäin levenevä. Huippu on loivasti sakaraharjainen. Pohjoisseinässä on puolisylinterin muotoinen ulkonema, jonka sisällä kulkee kierreportaikko. Majakan rakentamisessa käytettiin Seinin saaren harmaakivestä valmistettuja harkkokiviä. Ovi- ja ikkuna-aukot sekä majakan kulmat puolestaan muurattiin kersantiini-kivestä. Sakaraharja muodostuu kattolistan päälle muuratusta valeholvista, jota ympäröi kivestä muurattu kaide. Lyhty sijaitsee kaarevan sinkkikaton alla. Lisäksi koko majakan ympäri kulkee parveke. Majakan ulkomuodossa haettiin estetiikan lisäksi käytännön sanelemaa yksilöllisyyttä, sitä ei nimittäin saanut myrskysäällä luulla Tévennecin majakaksi.

Majakan lastaustasanteelle johtaa erillinen kaksiosainen betoniportaikko. Sisätiloissa huomio kiinnitettiin tilankäytön tehokkuuteen. Pohjakerrokseen varastoitiin sähkögeneraattorit, vesisäiliöt sekä erilaiset ankkuroitumisvälineet. Ylemmäs sijoitettiin neljä huonetta päällekkäin, joista alin toimi öljyvarastona, seuraava keittiönä ja kolmas makuuhuoneena. Ylin huone majakkalyhdyn alapuolella oli valvomo.

Valolaitteen historiaa

Majakan valolaite, Fresnel-linssi

La Vieillen majakka on valaissut Raz de Seinin vesiväylää eri tavoin koko olemassaolonsa ajan ja valolaitetta on paranneltu useaan kertaan. Ensimmäisen kerran valo sytytettiin 15.9.1887. Samanaikaisesti sammutettiin pointe du Razin kallioniemekkeen kärjessä sijainneet linjaloistot.

• 1887 Ensimmäinen valolaite: polttoväli 50 cm, sektorit valkoinen, punainen, vihreä
• 1898 Vilkkulaite: vilkku 5 sekunnin välein.
• 1904 Polttimon vahvistaminen.
• 15. marraskuuta 1913 sumusireenin asennus.
• 1939 Kolme vilkkua 12 sekunnin välein, 5 sektoria: valkoinen, punainen, vihreä. Valon kantama 33,3 km (18 mpk).
• 1995 Valolaitteen sähköistäminen ja automatisointi. Halogeenilamppu 250 W. Lyhdyn halkaisija 3 m.

Käyttövoima

• 1887 Mineraaliöljy.
• 1898 Öljykaasu.
• 1995 Sähkö.

Sähkögeneraattorit palvelivat majakanvartijoiden tarpeita. Majakkavalon toimintaan niillä ei ollut vaikutusta. Majakkavalo evakuoitiin toisen maailmansodan tieltä 21.1.1944 ja sytytettiin uudestaan 1.6.1945.

Elämä majakalla

Vartijat ja vahdinvaihto

Majakka oli tavallisesti miehitetty kahdella vartijalla, jotka vaihdettiin säännöllisin väliajoin, mutta ei kuitenkaan molempia yhtä aikaa. Muonaa ja muita tarpeita kuljettivat majakalle Finistèren luotsauslaitoksen alukset Blodwen ja Velléda.

La Vieillen majakanvartijoiden vahdinvaihto tapahtui samoin kuin useimpien muidenkin merimajakoiden. Vartijat toimittivat taljan välityksellä täydennysaluksen miehistölle köyden. Kun köysi oli viritetty, siihen kiinnitettiin istuimen virkaa toimittava pallomainen alusta. Vuoronsa aloittava vahti sonnustautui aluksella pelastusliiviin ja istahti hajareisin alustalle. Hänen vinssaamiseensa ylös aluksesta tarvittiin molemmat majakanvartijat. Menetelmä takasi sen, että majakalla oli aina kaksi vartijaa paikalla, mikä oli välttämätöntä niin majakan toiminnan kuin vahdinvaihdon kannalta. Kun vuoronsa aloittava vartija oli päässyt perille, pelastusliivi puettiin vuoronsa päättävälle vartijalle. Tämä vuorostaan istui alustalle, jonka majakanvartijat vinssasivat takaisin alukselle. Viimeiseksi siirrettiin muonat.

Koko toimenpiteen ajan alus viisti kalliota majakan alapuolella. Vahdinvaihto vaati ketteryyttä ja taitoa niin matkustajilta kuin miehistöltä. Toimenpide oli vaarallinen ja joskus jopa mahdoton kovan merenkäynnin takia. Kesällä 1926 majakan viereen rakennettiin nosturitorni helpottamaan vahdinvaihtoa. Majakan automatisoinnin jälkeen 1995 tornin nostomekanismi purettiin, ja tornikin tuhoutui myrskyssä 2008. Nykyisin majakalle laskeudutaan helikopterista.

Automatisointia edeltävän yön majakalla viettivät 14. marraskuuta 1995 Noël Fouquet, Jean Donnart, Michel Rozenn ja Guy Lasbleiz. Donnart ja hänen työparinsa osoittivat mieltään majakan automatisointia vastaan kieltäytymällä vahdinvaihdosta. Niinpä paikalla oli kahden sääntömääräisen sijasta neljä häviävän ammatin edustajaa. Tuosta päivästä alkaen La Vieillen majakka on toiminut kauko-ohjauksella Seinin saarelta käsin.

Haveri sotavammaisten vahtivuorolla

Vuoden 1926 alkupuolella La Vieillen majakan toimintasäteellä sattunut haveri oli laajimmin uutisoitu tapaus Ranskan merimajakoiden historiassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa oli paljon sotavammaisia, jotka olivat haavoittuneet kasvoihin ja saaneet seurauksena vaikean kasvovamman. Heistä ryhdyttiin käyttämään nimitystä gueules cassées (murjoutuneet naamat). Ranskan valtio oli ryhtynyt toimiin, joilla oli tarkoitus saattaa sotavammaiset takaisin työelämään. 26. huhtikuuta 1924 säädettiin laki, jonka myötä sotavammaisten palkkaaminen tuli pakolliseksi tiettyihin tehtäviin. Näistä tuli ns. suoja-ammatteja, joita olivat mm. metsänvartija, maaseudun postinkantaja, kirjaaja, talonmies, museonvartija, puistonvartija, vahtimestari ja majakanvartija.

Tällaisia sotavammaisia olivat herrat Mandolini ja Ferracci, jotka saivat komennuksen La Vieillen majakalle 1925. Miehet olivat vaikeasti vammautuneita, eivätkä he olisi soveltuneet työhön. Mandolini oli menettänyt toisen käsivartensa ja Ferracci kantoi vielä kehossaan luotia. Taljan käyttäminen vaarallisen vahdinvaihdon aikana tuotti heille suuria vaikeuksia. Molemmilla oli lisäksi keuhkosairaus, ja silti he joutuivat kulkemaan päivittäin 120 askelmaa öljyvaraston ja valvomon välillä. Miesten useat muutoksenhakuyritykset lääkärinlausuntoineen eivät saaneet vastakaikua.

Joulukuun lopussa 1925 Ranskaa piiskasivat lukuisat rajut ukkosmyrskyt. Ylimajakanvartija oli lomalla maissa ja sotavammaiset olivat keskenään majakalla. Useita viikkoja kestänyt myrskysää teki majakalle pääsyn mahdottomaksi. Miehet olivat nostaneet mustan lipun hädän merkiksi majakan huipulla sijaitsevaan salkoon, mutta kukaan lähialueen kalastajista ei päässyt heidän avukseen, vaikka majakan muonitus ja vahdinvaihto oli siihen aikaan heidän tehtävänsä. Miesparat nähtiin häivähdykseltä majakan tasanteella "mustina kuin paholaiset, vaatteet riekaleina". Väyläalus Léon-Bourdellesin pelastusvene yritti päästä miesten avuksi, mutta oli vähällä upota miehistöineen.

Tapahtumista kehkeytyi tragedia 19. helmikuuta 1926, kun Paimpolista lähtenyt kuunari La Surprise haaksirikkoutui Plogoffin karikoihin ja sen miehistö hukkui. Silminnäkijöiden mukaan La Vieillen majakan valo ei ollut palanut tuona yönä ja sumutorvikin oli toiminut epäsäännöllisesti.

Vihdoin 28. helmikuuta 1926 plogoffilainen kalastaja Clet Coquet poikansa kanssa sekä Ar-Menin majakan ylimajakanvartija Nicolas Kerninon onnistuivat kuljettamaan nääntyneet La Vieillen majakanvartijat maihin. Kerninon ja nuorempi Coquet olivat joutuneet uimaan hyisessä aallokossa sidottuina köyteen, joka oli viritetty aluksen ja majakan portaiden välille. He jäivät majakalle väliaikaisesti tuuraamaan pelastettuja majakanvartijoita.

Tapahtumista uutisoitiin laajalti. Päivälehti La Dépêche de Brest nosti ensimmäisenä esille myös muita sotavammaisten vahtivuorolla tapahtuneita onnettomuuksia mm. Jumentin ja Ar-Menin majakoilla. Myöhemmin tapahtumista kirjoittelivat muutkin kansalliset päivälehdet. Asia nousi parlamentin käsiteltäväksi, ja 1. syyskuuta 1927 merimajakanvartijan tehtävä poistettiin suoja-ammattien luettelosta. Kahta onnetonta majakanvartijaa ei voitu pitää syyllisinä kuunarin uppoamiseen ja heidät siirrettiin hoitamaan maissa sijaitsevia majakoita. Näiden surullisten tapahtumien johdosta tehtiin lakimuutoksia, jotka kielsivät lopullisesti sotavammaisten osoittamisen majakanvartijoiksi merimajakoille.

Automatisoinnin jälkeen

La Vieillen majakka automatisoitiin 14. marraskuuta 1995, mistä lähtien se on toiminut kauko-ohjauksella Seinin saarelta käsin. Ranskan merimajakoista La Vieille automatisoitiin toiseksi viimeisenä ennen Kéréonin majakkaa.

Nosturitorni La Vieillen majakan vieressä tuhoutui rajussa myrskyssä 10. maaliskuuta 2008, eikä sitä ole rakennettu uudelleen. Majakalle täytyi kuitenkin päästä rantautumaan, joten Brestin majakkakomitea ryhtyi parannustöihin. Majakalle rakennettiin tasanteita, portaikkoja ja askelmia sekä purettava nostolaite.

Ranskassa toimiva kansallinen majakkaseura Société nationale pour le patrimoine des phares et balises ja majakkayhdistys Phares du Ponant ovat toistuvasti huomauttaneet La Vieillen majakan rapistumisesta, joka alkoi edetä vähittäin sen jälkeen kun majakka automatisoitiin.Näyttelijä Jean Rochefort on La Vieillen majakan suojelija.

Vastavalmistunut La Vieillen majakka.

Elokuvia aiheesta

• Gardiens de Phare (Majakanvartijat) - Jean Gremillon 1929
• Les Gardiens du Feu (Liekinvartijat) - Jean-Yves Le Moine ja Thierry Marchandier 1992. Elokuva kertoo kahdesta La Vieillen majakanvartijasta aikana, jolloin lyhty vielä toimi petrolilla.

Lähteet

• Ranskan kulttuuriministeriön kotisivut
• Suomen geologinen seura (Arkistoitu – Internet Archive)
• Liikennevirasto (Arkistoitu – Internet Archive)
• Cap-Sizunin merimuseon kotisivut ranskaksi ja englanniksi (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

• Suomen majakkaseura
• Majakkamestarit ry (Arkistoitu – Internet Archive)