Kulkunen
Kulkunen eli peltru eli malamari on ontto metallinen pallo, jonka sisällä on jotakin helisevää ainetta. Palloja voidaan liittää usein yhteen vaikkapa erilaisiin kädensijoihin tai hihnoihin, jolloin aikaan saatua astiaidiofonista soitinta kutsutaan monikossa kulkusiksi.[1]
Kulkuset ovat tavallisesti läpimitaltaan 1–5 cm. Soittimen arvellaan olevan aasialaista alkuperää, mutta se on ollut pitkään tunnettu myös muissa sivilisaatioissa. Euroopassa jo kivikautisista hautapaikoista on löydetty savisia kulkusia.[1] Suomessa on muinaisjäännösten yhteydestä löydetty satoja rautakautisia kulkusia, jotka on arkeologisten ajoitusmenetelmien perusteella ajoitettu 400–1200-luvuille. Rautakautisten löytöjen kulkusissa valmistusaineena on tavallisimmin lyijy- tai lyijytinapronssi, mutta joskus myös rautapelti.[2]
Kulkusia on aluksi käytetty lähinnä koristeina tai eräänlaisina suojeluvälineinä. Musiikkiin niitä alettiin käyttää keskiajalla. Soitinta käytetään erityisesti maalaistunnelman symbolina ja se kuvaa musiikissa usein hevosreellä ajamista.[1]
Pieniä kulkusia sanotaan joskus tiu'uiksi. Kulkusia on perinteen mukaan myös esimerkiksi tonttujen päähineissä ja joulupukin porojen kaulapannassa.
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Suuri Musiikkitietosanakirja 3 He-Kuud, s. 261. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1990. ISBN 951-35-4727-2
- ↑ Riitta Rainio 2010. Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarja, Osa 138, s. 1–19, 73–76. ISBN 978-952-10-6170-7