Avaa päävalikko

Kordillieerit on Amerikan mantereen länsireunalla sijaitseva maailman pisin poimuvuoristo, joka kulkee koko Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, jatkuen käytännöllisesti katsottuna Etelänmantereelle asti.[1] Vuoriston pituus on noin 17 000 kilometriä ja leveys pääosin 500–700 kilometriä. Sille ovat luonteenomaisia maanjäristykset ja tulivuoritoiminta, sekä rannikon suuntaiset korkeat rinnakkaisjonot, joiden väliin jää laajoja laakioita ja altaita.

Kordillieerit
Kordillieerien suurimmat vuorijonot Amerikan länsilaidalla kuvassa ruskeilla viivoilla merkittynä
Kordillieerien suurimmat vuorijonot Amerikan länsilaidalla kuvassa ruskeilla viivoilla merkittynä
Maantiede
Sijainti Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Kanada
Meksikon lippu Meksiko
Guatemala
Honduras
Nicaraguan lippu Nicaragua
 Costa Rica
Panaman lippu Panama
Venezuelan lippu Venezuela
Kolumbia
Ecuadorin lippu Ecuador
Perun lippu Peru
 Bolivia
Chilen lippu Chile
Argentiinan lippu Argentiina
 Etelämanner
Vuoriston pituus 17 000 km
Vuoriston leveys 500-700 km
Korkein kohta
Nimi Aconcagua
Korkeus meren-
pinnan tasosta
6 962 m
Sijainti Argentiinan lippu Mendoza, Argentiina
Koordinaatit 32°39′S, 70°00′W
Geologia
Orogenia 65 miljoonaa vuotta sitten
Aikakausi tertiäärikausi

Vuoriston korkeimman osan muodostavat Etelä-Amerikan Kordillieerit eli Andit, jonka korkeimmat huiput ovat lähes 7 000 metrin korkuisia. Sen korkein huippu, Aconcagua (6 959 metriä) on Amerikoiden korkein vuori. [2]

Keski-Amerikan Kordillieerit ulottuvat Panaman alanteesta Tehuantépecin kannakselle ja sen korkeimmat huiput ovat yli 4 000 metrin korkuisia.[3] Sitä reunustavat useat toimivat ja sammuneet tulivuoret. Meksikossa Sierra Madre Occidentalin ja Sierra Madre Orientalin väliin jää Meksikon ylätasanko. [2]

Pohjois-Amerikan Kordillieerit ulottuvat Beringinsalmelle asti noin 7 000 kilometrin pituisena. [3] Niihin kuuluu useita peräkkäisiä jonoja, kuten Kalliovuoret, Saint Eliasin vuoret, Rannikkovuoret, Kaskadit, Sierra Nevada sekä Alaskavuoristo, johon Pohjois-Amerikan korkein huippu Denali (6 194 metriä) kuuluu.[2][3] Yhdysvaltojen kohdalla rannikkojonojen ja Kalliovuorten väliin jää laajoja altaita, kuten Great Basin ja Coloradon laakio. Tällä kohtaa Pohjois-Amerikan Kordillieerit saavuttaa suurimman leveytensä, noin 1 700 kilometriä. [2]

Sisällysluettelo

VaikutuksetMuokkaa

Pohjois-AmerikkaMuokkaa

Pohjois-Amerikan Kordillieerit vaikuttavat koko mantereen ilmastoon. Kun mantereen yli kulkevat ilmamassat törmäävät Kalliovuoten itälaitaan, joka pakottaa se kostean ilman ylös, jäähdyttää sen ja kosteus tiivistyy pilviksi, jotka vapauttavat kosteutensa orografisena sateena maahan. Sateen ja lumen tuoma vesi valuu moniin latvajokiin ja edelleen Missouri- ja Arkansasjoen kaltaisiin suuriin jokiin, jotka virtaavat itään laajojen preerioiden halki, ja lopulta laskee meksikonlahteen. Kosteutensa purkanut ilma lakskeutuu lopulta Kordillieeninen länsikylkeä nopeasti lämmeten, samalla kun lähestyy tyyntämerta. Nämä vuoret ovat syynä sille, että suuret aavikot sijaitsevat vuorien länsipuolella pohjoisten leveyspiirien 25 ja 40 välissä. Näihin aavikoihin kuuluvat mm. iso suolajärvi, mojave ja viscainon aavikot sekä grand desert. [1]

Etelä-AmerikkaMuokkaa

Kun tyynenmeren laatta työntyy Etelä-Amerikan mantereen alle, aiheuttaa tämä alueella lukuisia maanjäristyksiä ja on synnyttänyt alueelle monia tulivuoria. Näistä tunnetuimmat tulivuoret ovat mm. Sabancaya (Peru), Cotopaxi (Ecuador), Nevado del Ruiz (Kolumbia) ja Lascar (Chile). Maanjäristyksien voimakkuus vaihtelee pienistä päivittäisistä täriöistä maailman voimakkaimpiin järistyksiin, kuten Chilen vuoden 1960 maanjäristys, joka oli 9,5 magnitudia.[1]

LuontoMuokkaa

Pohjois-AmerikkaMuokkaa

Kordillieerien alueen kasvit ovat sopeutuneet alueen eri korkeuksiin. Vuoriston alueelta löytää mm. lehtimetsää, havumetsää, vuoristoniittyä ja juuri lumirajan alapuolelta; paljakkaa. Alueella on myös paljon eläimiä, jotka ovat sopeutuneet voristoelämään monin eri tavoin. Louhikkoisilla rinetillä itsevamrasti hyppelevät mm. amerikanlampaat ja lumivuohet. Hirvet ja karibut laskeutuvat talvikuukausina vuorilta alas lämpimimpiin ilmoihin. Monet eläimistä, jotka elävät vuoristossa ympäri vuoden vaihtavat ruskean kesäturkkinsta talveksi valkoiseen turkkiin. Näihin eläimiin lukeutuu mm. lumikenkäjänis, jolla on nimensä mukaan suuret ja leveät tassut, joiden avulla se pysyy lumen päällä. Joillakin eläimillä, kuten karhuilla ja murmeleilla aineenvaihdunta hidastuu talveksi, ja ne vaipuvat talviuneen, tai -horrokseen. Kordillieereille perustetut luonnonpuistot tarjoavat nykyään suojapaikan monelle eläinlajille, kuten sudelle ja mustajalkahillerille, jotka ovat hävinneet tai erittäin uhanalaisia muualla mantereella.[1]

Etelä-AmerikkaMuokkaa

Adeilla elää ainutlaatuinen lajisto kasveja ja eläimiä, jotka ovat kukin sopeutuneet omilla tavoillaan selviämään kuivuudesta ja kylmyydestä Andeilla. Adnien eläimistä tunnetuin lienee kamelin kaltainen guanako. Pitkäkaulaisuutensa ja varmajalkaisuutensa ansiosta se pystyy havaitsemaan ja välttelemään saalistajiaan, kuten puumia ja jaguaareja. Lisäksi gunako kykenee selviytymään köyhällä heinällä sen ainutlaatuisen ruoansulatuksen avulla. Maailman kookkain ananaskasvi (latinaksi) Puya raimondii, kehittyi andien ankarissa oloissa, ja sitä esiintyy vain yli 4 000 metrin korkeudessa Perun ja Bolivian Andeilla. Kasvi kukkii vasta 80-100 vuoden ikäisenä, jolloin se kasvattaa 9-10 metriä korkean kukkavarren. Nykyään kasvi on valitettavasti luokiteltu uhanalaiseksi.[1]

AlkuperäiskansatMuokkaa

Pohjois-AmerikkaMuokkaa

 
Costa Rican vuoristoa.

Amerikkaan ihmiset saapuivat noin 9 000-15 000 vuotta sitten useassa muuttoaallossa Siperian ja Alaskan kautta. Nämä metsästäjä-keräilijä-kansat vaelsivat itään, pitkin maankannaksia ja saariketjuja metsästäen mastodontteja, esihistoriallisia karhuja, biisoneita ja karibuja. He jatkoivat matkaansa etelään kohti Meksikoa, ja siitä edelleen Keski-Amerikkaan ja sitä kautta Etelä-Amerikkaan, ja asuttivat näin Amerikan mantereet. Kordillieerien asukkaat elivät vuodenaikojen mukaan: talveksi muutettiin tasangoille metsästämään biisoneita ja kesäksi muutettiin vuorille, missä kerättiin marjoja ja kasvien juuria sekä pyydystettiin kalaa, kauriita ja hirviä. Näiden "paleointiaaninen" jälkeläisiä ovat Amerikan muut intiaaniheimot. Eurooppalaisten saapuminen rannikolle muutti alkuperäiskansojen elämän peruuttamattomasti. Kordillieerien vuoristot olivat viimeinen paikka, johon tulokkaat ulottivat vaikutuksensa. Mutta lopulta sinnekin saapui "vuoristolaiskolonisteja": ensin kultaa hamuavia espanjalaisia ja heidän jälkeen turkiksia ja mineraaleja hamuavia brittejä ja ranskalaisia. Heidän perässään tulivat pysyvät uudisasukkaat. Kalifonian kultalöydöt vuonna 1884 merkitsivät kultakuumeen alkua. Tuhansittain onnenonkijoita ryntäsi Kordillieereille muuttaen seudun elämänmenon pysyvästi.[1]

Etelä-AmerikkaMuokkaa

 
Andien vuoristoa Etelä-Amerikassa.

Inkavaltio on lähtöisin Andien Cuzcon alueelta, nykyisestä Perusta, mistä se alkoi laajeta 1400 luvulla. Kukoistuskautena inkavaltion piiriin kuului yli kuusi miljoonaa ihmistä lähes koko Andien pituudelta, jolloin valtion alue kattoi lähes Rooman valtakunnan kokoisen alueen. Inkat pitivät valtionsa kasassa tiukan kurin ja pikkutarkan hallinnon avulla. He rakensivat kastelukanavia ja kivettyjä teitä, joista monet ovat yhä käytössä. Kastelujärjestelmän ansiosta maanviljely oli mahdollista myös kuivemmilla ja syrjäismillä alueilla. Jyrkät rinteet pengerrettiin kivimuurien avulla porrasmaisiksi peltotilkuiksi, ja samalla estettiin rankkasateita huuhtomasta maata pois. Inkavaltio oli kuitenkin lyhytikäinen. Sen kohtaloksi koitui kansakunnan suuri vauraus: uuteen maailmaan purjehtineet espanjalaiset kuulivat inkojen mittavista kulta-aarteista ja lähtivät ryöstämään niitä. Kuningas Atahualpa tapettin viekkaudella ja juonittelulla, ja inkavaltion kaatoi Pizarron johtama pieni 180 miehen armeija vuonna 1532. Valloittajien tuomat kulkutaudit nopeuttivat tuhoa. Kun Espanjan valtio puolestaan menetti otteensa useiden itsenäisyystaistelujen myötä, jakautui Andien alue nykyisiksi itenäisiksi valtioiksi: Venezuelaksi, Kolumbiaksi, Ecuadoriksi, Peruksi, Boliviaksi, Chileksi ja Argentiinaksi.[1]

Kordillieerien syntyMuokkaa

Kordillieerit syntyi mesotsooisen kauden lopulla ja tertiäärikaudella tapahtuneen alpiinisen poimutuksen aikana. [2]

Pohjois-Amerikan KordillieeritMuokkaa

Kordillieerit alkoivat kasvaa, kun luoteeseen menevä Pohjois-Amerikan laatta alkoi työntymään Tyynenmeren laatan päälle. Kehityksen aiheutti tuolloin tapahtunut Atlantin aukeaminen. Vuoriston syntyyn vaikutti kaksi orogeniaa eli vuoristoja muodostavaa prosessia. Mannerlaattojen liikkuessa Amerikan laatta törmäsi Japanin pääsaaren kokoisiin saariin, jotka olivat aikaisemmin irtautuneet mantereesta. Nämä harhailevat saaret törmäsivät nyt Amerikan mantereeseen poimuuntuen ja käyden läpi voimakasta muodonmuutosta. Suunnaton puristusvoima pirstoi valtavia määriä kiveä ja liu'utti valtavia kalliolohkoja toistensa päälle. Näin syntyivät Kolumbianvuoret, joista syntyivät myöhemmin Kalliovuoret. 85 miljoonaa vuotta sitten alkanut Larambien orogenia käynnisti uuden puristuksen ajanjakson, joka muovasi Kalliovuoret nykyiseen asuunsa. Tetriäärikauden puolivälissä puristus muuttui venytykseksi, josta seurasi tulivuoritoiminnan kasvaminen ja maan kohoaminen. Näiden seurauksena syntyi Kalliovuorten eteläosa ja Coloradon laakio.[1]

Etelä-Amerikan KordillieeritMuokkaa

Andit kuuluvat Etelä-Amerikan Kordillieeneihin, jotka syntyivät kahden mannerlaatan yhteentörmäyksessä. Painavampi tyynenmeren laatta painuu kevyemmän Etelä-Amerikan mannerlaatan alle nostaen tätä. Andien vuoristo kasvaa edelleen. Etelä-Amerikan mannerlaattaa työntää 130 miljoonaa vuotta sitten alkanut Atlantin valtameren avartuminen, jonka seurauksena Tyynimeri kutistuu muutaman sentin vuodessa Atlantin vastavasti kasvaessa. Jatkuvasta liikkeestä huolimatta eroosio kuluttaa vuoria samaan tahtiin kuin ne kasvavat, joten vuorten korkeus ei juurikaan kasva.[1]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i Dr. Robert R. Coenraads, John I. Koivula, Dr. Armstrong Osborne, Diane Robinson, Phil Rodwell, Barry Stone, Robyn Stutchbury: Geologica - Elävä ja muuttuva maapallo, s. 232-236. Suomentanut Eeva-Liisa Hallanaho. H.F. Ullmann, 2009. ISBN 978-3-8331-4381-6.
  2. a b c d e CD-Facta (2005) Kordillieerit. WSOY
  3. a b c Matti Eskola: Suuri suomalainen tietosanakirja. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1988. ISBN 951-643-289-1.