Kiilasarvinokka
Kiilasarvinokka (Aceros nipalensis) on sarvinokkien heimoon kuuluva lintu, jota tavataan Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa. Sitä pidetään nykyään Aceros-suvun ainoana lajina.[2] Se on isokokoinen sarvinokkalaji, ja sitä tavataan subtrooppisissa metsissä. Kiilasarvinokka käyttää ravinnokseen pääosin hedelmiä, vaikka se syö myös eläinravintoa. Kiilasarvinokka munii 1–2 munaa. Sen pesä on suurissa puissa, joten metsäkato aiheuttaa erityistä uhkaa lajin selviytymiselle. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto listaa kiilasarvinokan vaarantuneeksi.
| Kiilasarvinokka | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Sarvinokkalinnut Bucerotiformes |
| Heimo: | Sarvinokat Bucerotidae |
| Suku: | Aceros |
| Laji: | nipalensis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Aceros nipalensis |
|
| Katso myös | |
Ulkonäkö ja koko muokkaa
Kiilasarvinokka on isokokoinen sarvinokkalaji. Naaras on lähes kokonaan musta, mutta koiraan pää, kaula ja vatsapuoli ovat punertavat. Kummallakin sukupuolella on taivaansininen laikku kasvojen ihossa, punainen kurkkupussi ja mustavalkoinen pyrstö. Yläleuassa on isoja uurteita.[3]
Levinneisyysalue ja elinympäristö muokkaa
Kiilasarvinokkaa tavataan Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa. Sen levinneisyysalue kattaa Bhutanin, Intian koillisosan, Myanmarin, Kiinasta Yunnanin etelä- ja Tiibetin kaakkoisosan, Thaimaan, Laosin ja Vietnamin. Nepalista se on kadonnut, ja Vietnamissakin se on erittäin harvinainen.[1]
Kiilasarvinokan elinympäristöä ovat subtrooppiset ainavihannat aarniometsät sekä kesävihannat metsät. Sitä tavataan pääosin 300 – 2 400 metrin korkeudessa, mutta paikoin sitä on nähty jopa 2 900 metrin korkeudessa ja toisaalla 150 metrin korkeudessa.[1]
Käyttäytyminen muokkaa
Kiilasarvinokkaa pidetään sedentaarisena ja territoriaalisena lajina. Se saattaa kuitenkin kausittain liikkua hedelmien perässä. Lajia tavataan yleensä pareina tai 4–5 yksilön ryhminä. Joskus lajia on tavattu jopa 15 yksilön ryhmissä.[1]
Kiilasarvinokan ravinto koostuu pääosin hedelmistä, ja esimerkiksi Bhutanissa se käyttää ravinnokseen 35 kasvilajin hedelmiä. Thaimaassa viidennes lajin ruokavaliosta on laskettu olevan eläimiä. Kiilasarvinokat syövät hedelmien lisäksi ainakin taskurapuja, käärmeitä, laulukaskaita, sammakkoeläimiä, kovakuoriaisia, lintuja ja jopa pieniä nisäkkäitä.[1]
Kiilasarvinokan pesimäkausi on 105–152 päivää, ja se alkaa hieman eri aikaan eri osissa levinneisyysaluetta. Thaimassa se alkaa jo tammikuussa, mutta Intiassa ja Bhutanissa huhtikuussa. Pesä on korkeissa ja paksuissa puissa, ja naaras munii 1–2 munaa. Poikaset opettelevat lentämään heinäkuun puolivälin ja elokuun aikana.[1]
Suojelu ja uhat muokkaa
Kiilasarvinokka luokitellaan vaarantuneeksi, koska sen kanta pienenee uhkaavalla vauhdilla. Suurimmat uhat ovat metsäkato ja metsästys. Laji on erityisen herkkä metsien häviämiselle ja elinympäristöjen heikentymiselle, sillä se on niin riippuvainen suurista puista. Elinympäristöjen pirstoutuminen on myös iso ongelma, sillä elinvoimaiset populaatiot tarvitsevat laajoja metsäalueita. Intian Arunachal Pradesh lajia uhkaa myös metsästys, ja siellä sitä pyydystetään erityisesti ruoaksi. Lajia pyydystetään myös lemmikkieläinkauppaan ja sen sarven takia.[1]
Kiilasarvinokka kuuluu CITES-sopimuksen liitteisiin I ja II. Sitä varten on perustettu suojeluohjelmia Intiassa, ja Bhutanin lainsäädännössä se kuuluu kokonaan suojeltuihin lajeihin. Lajia tavataan koko sen levinneisyysalueella useilla suojelualueilla.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h BirdLife International: Aceros nipalensis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-1. 2020. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 26.6.2021. (englanniksi)
- ↑ Gill, F. & Donsker, D.: Todies, motmots, bee-eaters, hoopoes, wood hoopoes & hornbills IOC World Bird List. Version 7.2. Viitattu 14.5.2017. (englanniksi)
- ↑ Rufous-necked Hornbill eBird. Cornell Lab of Ornithology. Viitattu 26.6.2021. (englanniksi)
Bibliografia muokkaa
- Gonzalez, J.-C. T., B.C. Sheldon, N.J. Collar & J.A. Tobias: A comprehensive molecular phylogeny for the hornbills (Aves: Bucerotidae). Mol. Phy. Evol., 2013, 7. vsk, s. 468-483. doi:10.1016/j.ympev.2013.02.012. Artikkelin verkkoversio (pdf). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)