Kemijärven vaakuna
Kemijärven vaakuna on Kemijärven kaupungin virallinen tunnus, ja sen on suunnitellut Olof Eriksson. Vaakunaselitys on ”mustassa kentässä kanto, jonka yläpää teroitettu kolmikärkiseksi ja sen molemmin puolin saatteena kuusisakarainen tähti; kaikki hopeaa”.[1]
Kemijärven kunta päätti vuoden 1952 lopulla järjestää vaakunansuunnittelukilpailun. Kilpailun ensimmäisen palkinnon voitti Olof Erikssonin ehdotus Uhripatsas, myös kilpailun toinen (Näätävaara) ja kolmas (Metsien miesten mailla) palkinto menivät Erikssonin suunnittelemille ehdotuksille. Kunnanvaltuusto hyväksyi voittaneen ehdotuksen Kemijärven vaakunaksi.[2] Sisäasianministeriö vahvisti kunnanvaltuuston päätöksen 3. huhtikuuta 1954[1]. Olof Erikssonin oman selityksen mukaan vaakunan kolmikärkisen kannon saattoi ymmärtää joko käpälälautana tai kalajumalana, jotka molemmat viittaavat Kemijärven perinteisiin elinkeinoihin kalastukseen ja metsästykseen, ylös nostetut juuret viittaavat raivaustoimintaan ja vaakunan tähdet ovat Pohjantähtiä viitaten kunnan pohjoiseen sijaintiin.[2]
Kemijärven kunnan kirkonkylä/keskustaajama erotettiin Kemijärven kauppalaksi 1957, jolloin kuntavaakuna jäi Kemijärven maalaiskunnan käyttöön. Kauppalalle vahvistettiin oma vaakuna 25. marraskuuta 1960. Vaakuna oli Ahti Hammarin suunnittelema, ja sen selitys kuului ”punaisessa kentässä kaksi siivekästä hopeista uittohaan terää ristikkäin”. Aiheen uittohaat viittaavat tukinuittoon ja siivet pyrkimyksiin kehittää kuntaa eteenpäin.
Kun Kemijärven maalaiskunta ja kauppala yhdistyivät jälleen Kemijärven kaupungiksi 1973, syntynyt kaupunki otti vaakunakseen maalaiskunnan käyttämän alkuperäisen koko kunnalle vahvistetun vaakunan. Kauppalan vaakuna jäi samassa yhteydessä epäviralliseksi kotiseutuvaakunaksi.
Lähteet
muokkaa- Suomen kunnallisvaakunat. Suomen Kunnallisliitto, 1982. ISBN 951-773-085-3.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Sisäasiainministeriön päätös (pdf) kemijarvi.fi. 1954. Viitattu 23.6.2011.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Snellman, Hanna: Kemijärven vaakuna - Paavo Halosen sääriluusta uhripetäjään, s. 130-135. (Scripta Historica XXVII - Rohkea, reima ja horjumaton) Oulu: Oulun Historiaseura, 1998. ISBN 951-96266-6-2.