Kauko-Aatos Leväaho
Kauko-Aatos Leväaho (alk. Levänen; 13. marraskuuta 1925 Leningrad – 1. toukokuuta 2022[1][2]) oli suomalainen toimittaja. Leväaho työskenteli vapaana urheilutoimittajana vuodesta 1946 lähtien, mutta varsinaisen työuransa hän teki Veikkauksen tiedottajana.
| Kauko-Aatos Leväaho | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. marraskuuta 1925 Leningrad, Neuvostoliitto |
| Kuollut | 1. toukokuuta 2022 (96 vuotta) |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Ammatti | toimittaja, tiedottaja |
| Muut tiedot | |
| Aktiivisena | 1946–2022 |
Elämä ja ura
muokkaaVarhaiset vuodet
muokkaaLeväahon isä oli sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjällä maanpaossa asunut lakimies Jalmari Leväaho (synt. Levänen) ja äiti pietarinsuomalainen Alma Sofia Aholainen (1896–1992). Perheen kaksi muuta poikaa olivat toimittaja Veikko Leväaho (1924–2009) ja liikuntaneuvos Tapio Leväaho (1930–2023[3]). Äiti palasi Leningradissa syntyneiden poikiensa kanssa Suomeen vuonna 1928, mutta isä joutui passittomana ylittämään rajan salaa. Helsinkiin asettunut perhe otti vuonna 1929 sukunimekseen Leväaho, joka on yhdistelmä vanhempien sukunimistä.[2]
Toimittaja ja urheiluvaikuttaja
muokkaaLeväaho lähti jatkosotaan lokakuussa 1943 ja aloitti Suomen Sosialidemokraatin urheiluavustajana vuonna 1946. Leväaho kirjoitti ylioppilaaksi 1947, jonka jälkeen hän opiskeli valtiotieteitä Helsingin yliopistossa. Työuransa Leväaho teki vuosina 1949─1988 Veikkauksen tiedottajana ja toimi viimeksi osastopäällikkönä. Hän avusti myös useita sanomalehtiä sekä Yleisradion urheilutoimitusta 1956–1995.[2] Suomen Sosialidemokraatin ohella Leväaho avusti muun muassa Työväen Sanomalehtien Tietotoimistoa sekä TUL-lehteä ja Veikkaus–Lotto-lehteä.[4] Toimittajana Leväaho oli paikalla 18 olympiakisoissa vuosina 1952─2008.[5] Hän kirjoitti useita artikkeleita urheiluaiheisiin tietosanakirjoihin.[4]
Leväaho hoiti myös lukuisia luottamustehtäviä eri liikunta- ja urheilujärjestöissä. Hän oli muun muassa Urheilutoimittajain Liiton toiminnanjohtajana sekä Suomen radio- ja televisioselostajien liiton puheenjohtajana. Työväen Urheiluliiton sisäisen valtataistelun aikana Leväaho kuului vanhan urheilutoverinsa Väinö Leskisen kannattajiin. TUL:n hajaantuessa hän oli vuonna 1959 perustamassa Työväen Urheiluseurojen Keskusliittoa toimien järjestön perustavan kokouksen sihteerinä. Leväaho vaikutti TUK:ssa aina sen lakkauttamiseen ja TUL:n yhdentymiseen vuoteen 1979 saakka. Puoluepolitiikkaan Leväaho osallistui sosialidemokraattien edustajana, ja hän oli muun muassa Helsingin kaupungin liikuntalautakunnan jäsen. Leväaho on myös SDP:n kunniajäsen.[2]
Urheilu-ura
muokkaaUrheilu-urallaan Leväaho pelasi 1940–1950-luvulla käsipalloa, jalkapalloa ja vesipalloa SM-sarjassa sekä koripalloa, jääkiekkoa ja jääpalloa TUL:n mestaruussarjassa. Vesipallossa Leväaho saavutti SM-pronssia Helsingin Työväen Uimarien joukkueessa vuonna 1954, ja hän oli seuran päävalmentaja vuosina 1956–1966. Hän toimi myös kansainvälisenä vesipallotuomarina sekä Suomen vesipallomaajoukkueen johtajana 1965–1968.[2][4]
Muissa palloilulajeissa Leväaho edusti Helsingin Kullervoa.[4] Jalkapallossa hän pelasi Kullervon joukkueessa viisi ottelua Mestaruussarjassa vuonna 1950 ja edusti seuraa vielä Suomensarjassa 1951–1954.[6] Käsipallossa Leväaho valittiin maajoukkueen varamieheksi vuonna 1948.[2]
Lähteet
muokkaa- ↑ Urheilutoimittaja Kauko-Aatos Leväaho kuoli 96-vuotiaana Lapin Kansa. 2.5.2022. Viitattu 2.5.2022.
- ↑ a b c d e f Arponen, Antti O.: Leväaho, Kauko-Aatos (1925–) Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu. 20.12.2017. Suomen urheiluhistoriallinen seura. Viitattu 30.12.2020.
- ↑ Tapio Leväahon kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat 4.11.2023, s. B 31.
- ↑ a b c d Lounasheimo, Ilmo (toim.): Suomen urheilutoimittajat 1986, s. 111–112. Helsinki: Urheilutoimittajain liitto, 1986.
- ↑ Vilva, Nora: Kauko-Aatos Leväaho, 90: ”Työelämässä en koskaan käyttänyt hissiä.” 6.3.2017. Demokraatti. Viitattu 30.12.2020.
- ↑ Vuorinen, Juha – Kasila, Markku: Pelimiehet: Suomen jalkapallon pelaajatilastot 1930–2006, s. 184. Helsinki: Suomen Urheilumuseosäätiö, 2007. ISBN 978-952-99075-9-5.