Kärmäläinen
Kärmäläinen on kahdeksan hehtaarin kokoinen saari Mynälahdella Livonsaaren pohjoispuolella Naantalin kaupungissa.[2] Vuonna 2009 vakituisia asukkaita saarella oli yksi ja vapaa-ajan asuntoja kolme, pois lukien vapaa-ajan asunnot, joissa asutaan pysyvästi. Saarelle ei ole kiinteää tieyhteyttä.[1]
Kärmäläisen suurin pituus on noin 400 metriä. Saari on Naantalin pohjoisin maa-alue.[2] Kärmäläinen kuului aikaisemmin Maskun kunnalle ja sitä aikaisemmin Askaisten kuntaan.[3]
Saarea on asuttanut Saaristen kalastajasuku jo ainakin 1700-luvun alusta lähtien. Saari kuului pitkään Louhisaaren kartanolle, kunnes vuoden 1923 torpparilaissa kalastajasuvulle tuli mahdollisuus lunastaa saari omistukseensa. 1900-luvun puolivälissä saarella asui kolme perhettä ja kalastuksen lisäksi harjoitettiin vihannesten viljelyä ja pidettiin eläimiä. Sähköt saareen saatiin vuonna 1978. Saaren ainoa asukas (2016), Saaristen-suvun kalastaja, on asunut saarella yksin vuodesta 1990 lähtien.[3]
Kärmäläinen-nimen etymologia viittaa käärmeeseen. Saaren alkuperäinen nimi on ollut Käärmesaari, jonka rinnakkaismuoto on paikannimijohtimella -nen muodostettu Kärmäläinen, joka oli ”kansanomainen nimi”. Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkiston vuoden 1953 keruutietojen mukaan saaren virallinen nimi oli Käärmesaari ja kansanomainen nimi Kärmäläinen. Tuolloin saarella oli Kärmäläinen-niminen yksinäistila, joka ei ole enää peruskartoissa.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c ”Liite 1”, Ilman kiinteää tieyhteyttä olevat pysyvästi asutut saaret, s. 109. Alueiden kehittäminen 26/2010. Työ- ja elinkeinoministeriö, 2010. ISSN 1797-3562 ISBN 978-952-227-374-1. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.9.2015).
- ↑ a b Kärmäläinen Karttapaikassa kansalaisen.karttapaikka.fi. Maanmittauslaitos. Viitattu 8.9.2018.
- ↑ a b Miettunen, Sari: Saaren viimeinen Saarinen Turun Sanomien verkkosivusto ts.fi. 18.9.2016. Turku: Turun Sanomat Oy. Viitattu 8.9.2018.
- ↑ Valkeinen, Sonja: Käärme-alkuiset perinnäiset paikannimet. Pro gradu -tutkielma, Suomen kieli. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2015. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.9.2018).