Käräjämäki (Eura)

Käräjämäki ja Osmanmäki on Lounais-Suomessa Satakunnassa Eurassa hiekkaharjulla sijaitseva laaja rautakauden kalmisto, jonka laella ovat kuuluisat käräjäkivet. Arkeologisten tutkimusten mukaan kalmistoa käytettiin todennäköisesti yhtäjaksoisesti ainakin vuosina 550–1200 jaa., vaikka joitakin viitteitä on tätäkin vanhemmista haudoista. Alueelta on löytynyt yli 200 hautaa tai hautakuopannetta. Hiekanotto on todennäköisesti tuhonnut osin jäljet osasta hautausjaksoista. Alueella tehtiin ensimmäisiä arkeologisia tutkimuksia jo 1800-luvun lopulla, ja nykyään Käräjämäki on Museoviraston hallussa oleva suosittu tutustumiskohde.

Käräjämäki
Käräjäkivet Euran käräjämäellä.
Sijainti
Käräjämäki
Koordinaatit	61°7′42.8232″N, 22°8′21.0820″E
Valtio	Suomi
Historia
Tyyppi	kalmisto
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Euran rautakausi

Eurajoen yläjuoksun laaksossa on merkkejä kalmistoihin hautaamisesta jo roomalaiselta kaudelta asti. Myös Osmanmäen–Käräjämäen alueelta on löytynyt kyseiselle kaudelle kuuluva virolaistyyppinen kiertojalkainen solki. Väestöluku ilmeisesti kasvoi, koska kalmistojen koko ja määrä lisääntyi Eurassa merovingiajalla. Viimeiset esineelliset haudat tehtiin viikinkiajalla ennen varhaiskristillistä esineetöntä hautaustapaa. Suuria kalmistoja kehittyi myös Luistariin, Isovaheelle, Yli-Nuoranteelle, Pappilanmäelle, Vainionmäelle, Lauhianmäelle, Vähäsuonmäelle, Vanhalle Kansakoululle ja Vähä-Vaheelle.

Käräjäkivet

Kuuluisat Käräjäkivet sijaitsevat Käräjämäen korkeimmalla kohdalla. Ne ovat ilmeisesti hautaukseen liittyvä rakennelma. Ympyrän keskellä on kaksi polttohautausta ajalta 500–600 jaa. eli merovingiaikaista polttokuoppahautaa. Näiden lähellä oli kaksi maakumpua, jotka tutkittiin jo vuonna 1894. Toinen kumpu sisälsi polttohautauksen, joka oli ympäröity kivikehällä ja sitten peitetty maa-aineksella näkyväksi kummuksi. Toinen kumpu sisälsi paasikiviarkun.

Käräjäkivien käytöstä käräjien pitämiseen ei ole muuta todistetta kuin kansantarinat. Käräjämäkiä on muuallakin ja joissakin niistä on myös käräjäkivet, joten tarina voi pitää paikkansa.

Rautakauden kalmisto

Kalmistona käytettiin noin 400 metriä pitkää hiekkaista harjua aivan peltoalueen vieressä noin 100 metriä itään Eurajoesta. Harjun pohjoispäätä kutsuttiin Käräjäkivien vuoksi käräjämäeksi ja eteläpuolen kohoumaa omistavan maatalon mukaan Osmanmäeksi. 1800-luvulla läheiset talot ottivat harjusta hiekkaa kohdasta, mistä kulki vanhastaan harjun ylittävä polku. Kaivanto kasvoi tien levetessä, ja lopulta harjun voitiin katsoa katkenneen. Luoteisosaa kutsuttiin Osmanmäeksi ja kaakkoisosaa Käräjämäeksi. Myöhemmin Osmanmäki tuhoutui lopullisesti hiekanotossa, ja se tasoitettiin talojen pohjaksi.

Kalmistoa käyttäneitä taloja tai asuinpaikkoja ei ole löydetty, mutta ne luultavasti sijaitsivat kalmiston lähellä, sillä Eurassa oli samaan aikaan käytössä useita suuria kalmistoja. Vanhimmat haudat sijoitettiin alkujaan harjualueen keskiosaan, joka on tuhoutunut hiekanotossa. Sieltä saatiin runsaasti irtolöytöjä, joista osa toimitettiin museoihin. Nuoremmat hautaukset täyttivät harjualuetta ja levisivät koilliseen ja kaakkoon.

Osmanmäellä on havaittu tutkimuksissa 56 hautaa ja Käräjämäellä sijaitsee vielä 169 näkyvää hautapainannetta, joista on tutkittu 55 painannetta. Ruumishaudat olivat ensin matalia kumpuhautoja, ja puisten arkkujen lahottua, ne ovat painuneet kuopalle. Kuopat ovat harjuun nähden poikittaisia eli itä-länsisuuntaisia. Osmanmäellä ne olivat suurimmaksi osaksi viikinkiaikaisia hautoja ja Käräjämäellä ne ovat pääasiassa merovingiajan hautauksia. Käräjämäen eteläpäässä sijainneet 13 tutkittua hautaa kuuluivat kuitenkin viikinkiaikaan. Hautaukset jatkuivat mahdollisesti katkeamatta kansainvaellusajalta viikinkiajan loppuun, joten hiekanotto on tuhonnut ainakin yhden viikinkiajan jakson jäännökset kokonaan. Käräjämäeltä on tehty joitakin varhaisia kansainvaellusajan esinelöytöjä.

Kalmistoa on tutkittu pääasiassa arkeologian alkuaikoina, jolloin tutkimusmenetelmissä oli puutteita. Monet haudat tutkittiin karkeasti lapiolla kaivamalla ja talteen otettiin vain metalli- ja kiviesineitä. Hautakuoppien välisiä alueita ei tutkittu, mikä jätti mahdolliset polttohautaukset huomiotta. Vasta vuonna 1939 kiinnitettiin huomiota lasten hautoihin, joista ei jäänyt näkyvää painannetta. Niitä on saattanut olla myös tässä kalmistossa, joten hautojen kokonaismäärä on saattanut alkujaan olla yli 300.

Kuuluisimmat kalmiston hautauksista ovat kaksi vierekkäistä ja samalla tavalla toteutettua miesten hautaa. Molemmat haudat olivat 3 x 1 metrin kokoisissa kuopissa, jotka oli vuorattu lankuilla vainajien alta ja sivuilta. Vainajat oli myös peitetty lankuilla, jotka vuorostaan olivat paksujen kivilatomusten peittämiä. Kyseessä on varhaisin havaittu puukammiohauta tällä alueella. Hauta-antimiltaan rikkaammassa haudasta löytyi miekka, väkipuukko, keihäs, kilpi, vyö, jossa on kilpineulainen solki, kolme vyön rautahelaa, pronssinen spiraalisormus ja vainajan pään takana keltainen hiekkakivihioin. Tätä kovasinta pidetään päällikkyyden tunnusmerkkinä. Toisesta haudasta löytyi keihäs ja veitsi. Esineistöä on tulkittu niin, että haudoissa makaavat soturipäällikkö ja hänen aseenkantajansa. Hautaukset on ajoitettu vuoteen 550 jaa.

Vaikka kalmistossa on joitakin polttohautauksia sen alkuajoilta, siirryttiin pian pelkästään ruumishautaukseen. Eura, Köyliö ja Yläne olivat Suomessa varhaisia ruumishautauksen esiintymisalueita Suomessa. Muualla suoritettiin vallan polttohautauksia.

Schvindtin tutkimukset

Vuonna 1890 Theodor Schvindt tuli Euraan tutkimaan Lauhianmäkeä, mutta samalla hän tutki Eurassa muitakin rautakauden kohteita, kuten esimerkiksi Osmanmäkeä. Osmanmäestä otettiin tienpohjaa varten hiekkaa ja lähes koko mäki oli viljelyssä. Mäellä olevasta hiekkakuopasta erottui pari puoliksi tuhoutunutta hautaa, joita Schvindt lapioi ja otti talteen itämaisen hopearahan, spiraalikierteisen sormuksen katkelman, mahdollisesti kilvestä peräisin olleita kolmea pronssilevyn kappaletta sekä vähän poltettua luuta. Näiden läheltä löytyi jäänne kaksin kerroin taivutetusta nahkaesineestä, joka oli kirjailtu pronssilangalla samaan tapaan kuin rautakautiset karjalaiset puukon tupet. Samasta kohtaa löytyi kokonaisena hajonnut saviastia, jonka Schvindt kokosi myöhemmin liimaamalla. Astia oli 10,5 senttimetriä korkea, suustaan 15 senttimetriä leveä ja pohjastaan vain 9,5 senttimetriä leveä. Astian alta löytyivät 24,4 senttimetriä pitkät keritsimet.

Kauempana sijaitsevan perunakuopan reunalta löytyi maakerroksen seasta palanen neliniitistä villakangasta, johon oli ommeltu pronssiset kuusikulmion muotoon ommellut pronssilankaiset koristeputket. Nämä pronssilangasta kierrettyt putket olivat halkaisijaltaan viisi millimetriä ja niiden yhteispituus oli noin 10 senttimetriä. Schvindt keräsi paikallisisilta tietoja perunakuopastaan tekemistä löydöistä, joita olivat muun muassa kaarisolki, rautanauloja, pronssilankaputkia ja saviastioiden kappaleita.

Schvindtin hauta I

Schvindt paikallisti miehen haudan noin kyynärän syvyydeltä maanpinnasta. Vainaja oli maatunut melko hyvin lukuun ottamatta toista sääriluuta, reisiluuta ja toista käsivarren luita. Vainaja oli aseteltu hautaan ruumisarkun tapaisessa lautarakennelmassa pää pohjoiseen päin. Arkusta oli jäljellä rautanauloja ja -niittejä ja nauloihin tarttunutta lahoa puunjätettä. Niiteistä päätellen laudat olivat 30–45 millimetriä paksut. Hauta oli viisi korttelia leveä, mutta arkun tarkkaa pituutta ei voinut enää määrittää.

Vainajan vasemmalta puolelta löytyi kaksi pohjoiseen osoittavaa keihäänkärkeä ja jäänteitä puisesta keihäänvarresta. Kärjet olivat 46 ja 36 senttimetriä pitkät ja varsi kiinnitettiin niissä putken sisälle. Kärkien lehden muotoiset terät olivat vastaavasti 3,5 ja 3,2 senttimetriä leveät. Kärjet oli taivutettu päästään vinoon. Haudan keskeltä löytivät 24,5 senttimetriä pitkät keritsimet. Vainajan käyttämän spiraalikierteisen sormuksen kappaleet löytyivät keihäänkärkien läheltä. Hautarakennelmassa käytettiin myös tuohta, koska sitä löytyi sormuksen alta. Saviastian palasista voitiin myöhemmin koota ehjä ruukku. Se oli ollut 10 senttimetriä korkea, suustaan 16 senttimetriä leveä ja pulleimasta kohdastaan 19 senttimetriä leveä. Astian pohja oli pyöreän muotoinen.

Schvindtin hauta II

Miespuolisen vainaja oli haudattu pää luoteeseen päin. Schvindt päätteli kaivauksilla, että vainaja oli ollut hyvin roteva, vaikka luista oli jäänyt hyvin vähän jälkiä näkyviin. Vainajan vasemmalta puolelta ja haudan keskivaiheilta löytyi kaksi keihäänterää, joista pitempi sijaitsi haudan päädyssä. Ne olivat 34 ja 50 senttimetriä pitkät ja vastaavasti 2,4 ja 3,0 senttimetriä leveät. Lyhyemmän terän putkesta löytyi vielä lahonneen puuvarren jäänteitä. Pitempi keihäänkärki oli Schvindtin mielestä koristeltu painaumin. Pitemmän keihäänterän vierestä löytyi spiraalikiereinen sormus, jossa kierteitä oli viisi kierrosta. Sormuksen kierteet olivat kolme millimetriä leveät ja kierteiden profiili oli kolmion muotoinen. Kierteen harjanteen kummatkin puolet oli koristeltu sik-sak-viivoin. Haudassa oli kaksi muutakin pronssikierresormusta. Toinen, jossa oli 5,5 kierrosta, sijaitsi haudan luoteispäässä ja toinen kuusikierroksinen haudan keskellä. Viimeisen sormuksen päällä oli mahdollisesti sijainnut kilpi. Kilven puuosat olivat lahonneet pois, mutta rautaisten vahvistushelojen sijainnista päätellen se oli maannut haudassa vinossa asennossa. Muita löytöjä olivat rautakuonankappale, rautanauloja, kankaanpalasia, tuohta, hieman luuta, pronssilangasta kierrettyjä koristeputkia, mahdollinen rautakärkinen työkalu, kappale kelta-vihreää lasia, litteäksi ja pyöreäksi muotoltu kivi sekä nahanjäänteitä, jossa oli nahkanyörejä. Koristelematon saviastia oli sijainnut haudan jalkopäässä ja siitä oli jäljellä isoja sirpaleita.

Schvindtin hauta III

Schvindt ei määrittänyt kolmannen haudan vainajan sukupuolta ja sen hauta sijaitsi alle jääneen naisen haudan päällä noin 1,5–2 korttelia maanpinnasta. Vainajan luista oli tunnistettavissa vain joitakin luujäänteitä. Hauta-antimista päätellen hautaus oli saman suuntainen kuin vieressä sijainnut hauta II. Ilmeisesti viikatteen terä oli lyöty arkun pohjaan pystyyn, koska se löytyi maasta tässä asennosta. Viikatteen kärki tosin puuttui ja loput siitä oli kahdessa osassa. Viikatteen läheltä lötyi taltta, jonka 11 senttimetriä pitkään terään oli tarttunut lahonnutta puuta. Viikatteen läheltä löytyi rautarenkaiden ja rautalevyjen palasia, joiden ruosteessa oli lahonnutta puuta. Hän ei nimennyt esinettä, joihin ne olisivat kuuluneet. Muita rautaesineiden lähellä sijainneita löytöjä olivat rauta- ja pronssinaulat, torviluu ja narua. Lisäksi löytyi pronssiketjut, jotka olivat 12 senttimetriä pitkät ja 25:stä ketjurenkaasta rakennettuja. Ketjun päässä oli vielä kiinni tuohesta punottu jatkos. Tämän lähellä sijaitsi kulunut itämainen hopearaha, jossa oli vielä kiinni pronssinen ripustin. Näiden tasalta löytyi rautakirves. Kirveen terä oli kaarevan muotoinen ja siinä oli hamara. Kirveen silmässä oli vielä rautainen nalkki eli varren kiila. Loivasti kaareva terä oli noin 12 senttimetriä pitkä ja terän leveys, mitattuna hamarasta terään, oli noin 18 senttimetriä.

Schvindtin hauta IV

Edellisen haudan III alapuolella sijaitsi naisen hauta, jonka jäänteet poikkesivat selvästi tästä hautauksesta. Hautauksien jäänteet ovat ylempää hautaa kaivettaessa voineet kuitenkin sekoittua toisiinsa. Nainen oli haudattu pää pohjoiseenpäin ja käsissään hänellä oli ollut spiraalikierteiset rannerenkaat. Ne oli kierretty ranteen ympäri 5–7 millimetriä leveästä ja profiililtaan kolmion muotoisesta pronssinauhasta. Vasemmassa ranteessa sitä löytyi kolme kierrosta ja oikeasta ranteesta seitsemän kierrosta. Rannerenkaiden päät olivat litistettyjä. Vasemman käden vierestä löytyi hopearaha, joka oli ollut riipuksena. Riipuksen lenkistä löytyi vielä hieman kangaskuitua. Vainajan keskivartalon kohdalta löytyi puukko ja sitä suojannut nahkainen tuppi. Puukko oli 17,5 senttimetriä pitkä, josta terän osuus oli 6,5–7,0 senttimetriä. Puukon kahva oli pahasti lahonnut. Tuppi oli pronssilevyillä vahvistettu ja tupen nahassa oli vielä karvaa jäljellä tupen sisäluolella. Puukko makasi haudassa terä jalkoihinpäin. Muualtakin hautaa löytyi karvaista nahkaa ja Schvindt arveli, että vainaja oli haudattu turkis yllään. Komein ja tunnetuin löydös oli pronssiset käädyt (valokuva vastaavista käädyistä ). Ne olivat kolmiketjuiset ja ketjut oli ripustettu rinnan päälle olkapäillä olevista kannattimista. Kannattimet olivat pronssilangasta ja taivutettu mutkille niin, että ripustuslenkki kaartui ylöspäin, kaksi ketjulenkkiä kaartuivat alaspäin ja langan päät oli kierretty spiraaliksi. Keskimmäinen ketju riippui kahdesta kannattimesta ja kaksi reunimmaista ketjua mahdollisesti roikkuivat samoista kannattimista alaspäin. Ketjut olivat 30 cm, 37,5 cm ja 3,5 cm pitkät. Ensimmäisessä ketjussa oli koottu 56 pronssirenkaasta, toinen 66 renkaasta ja kolmas oli 17 renkainen, mutta ohuempaa lankaa. Vaatteiden helmoista löytyi kierteisestä pronssilangasta tehtyjä koristeputkia, joiden alta löytyi vielä lahoamatonta neliniitisestä villakankaasta. Muita löytöjä olivat punainen kivihelmi, meripihkakoru ja hopearaha sekä joitakin muita koristeita.

Tutkimushistoria ja nykytila

Kalmisto löydettiin viimeistään silloin, kun paikalliset ihmiset ottivat hiekkaa harjun keskivaiheilta ja löysivät koruja sekä muita esineitä. Sittemmin kalmistoa tutkivat K. F. Ignatius (1870), J. R. Aspelin (1878 Käräjämäki, 14 ruumishautaa ja yksipäinen käärmeensolki), K. Killinen (1878, Euran ensimmäinen inventointi), Theodor Schwindt (1890, Osmanmäki, löytöinä rintaketjut ja rannekoruja), Alfred Hackman (1894, kummut Käräjäkivien läheltä, Osmanmäki, kaksipäinen käärmesolki, rautalapio, hän tutki 23 hautaa), M. Kauppinen ja Hj. Appelgren (1901–1902), Hj. Appelgren (1905, Osmanmäki, löytönä putkikeihäs, viikinkiaikaiset naisten korut) ja Julius Ailio (1912), Nils Cleve (1927 ja 1942), C. F.Meinander (1945), Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander (1965–1966) sekä Kaarlo Katiskoski (1985). Katiskosken työ lopetti Osmanmäen kalmiston tutkimukset, ja alue vapautettiin muuhun maankäyttöön. Käräjämäki sitä vastoin on vielä osittain tutkimatta.

Iso-Vaheen tilan omistaja Viljo Nohkola lahjoitti Käräjämäen Suomen valtiolle vuonna 1957. Museovirasto hoitaa sitä yhdessä Euran kunnan kanssa pitäen sen puistomaisena, mutta luonnotilaisena alueena. Käräjämäki on suosittu tutustumiskohde.

Lähteet

• Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria. Vammala: Euran Kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5.
• Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Viikinkejä Eurassa?. (arkeologiset kokoukset 1989, 1994 ja 2000). Eura: Euran Muinaispukutoimikunta, 2001. ISBN 952-91-3561-0.
• Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
• Tiittinen, Teija (toimittaja): Hiidenkiuas ja tulikukka. Jyväskylä: Museovirasto, 1999. ISBN 951-616-052-2.
• Salminen, Tapio: Joki ja sen väki - Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, s. 104-118. Jyväskylä: Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, 2007. ISBN 978-952-99941-0-6.
• Muinaisjäännösrekisteri: Käräjämäki-Osmanmäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 28.12.2010. Museovirasto. Viitattu 11.7.2012.

Aiheesta muualla

• Ismo Luukkonen: Valokuvia Euran Käräjämäestä
• Rauma.fi: Eura (sivustossa Rauman seudun historia tutuksi) rauma.fi. 2004. Arkistoitu 25.11.2009.

• Piirroskuvia: SagaZorm: The Chieftain's Grave (muinaisharrastelijan sivut) sagazorm.net. Viitattu 10.7.2012. (englanniksi)