Wikipedia

Joensuu (vesistö)

vesistö, johon joki laskee tai yhtyy
Tämä artikkeli kertoo joensuun yleismerkityksestä. Muita joensuun merkityksiä on lisää täsmennyssivulla.

Joensuu eli jokisuu on virtaveden alajuoksulla se uoman kohta, jossa se joko yhtyy toiseen jokeen tai laskee järveen, tekojärveen tai mereen. Nimitys joensuu viittaa jokeen, joka suomalaisessa nimistössä on suuren virtaveden nimitys. Myös pienemmillä virtavesillä on suunsa: ojansuu ja puronsuu. Suomen kielestä puuttuu virtaveden koosta riippumaton yleisnimitys, joilla suita voitaisiin yhteisesti kutsua. Siksi tässä artikkelissa on käytetty yleisimmin käytettyä muotoa joensuu.[1][2][3]

Daljoen joensuu satelliitista valokuvattuna.

Karttapaikassa tuottaa haku sanalla ”joensuu” yhteensä 165 tulosta ja sanalla ”jokisuu” yhteensä 24 tulosta.[4] Tällaiset paikannimet ovat saaneet sekundäärimerkityksen, joka on seudun asukkaille niin tuttu, ettei lisämäärettä tarvita.[5]

Suun geomorfologia muokkaa

Yleensä joki laskee järveen ja mereen niin, ettei sen joensuu muodosta mitään erityistä geomorfologista piirrettä. Kuitenkin eräissä tapauksissa tilanne muodostuu varsin erilaiseksi, jolloin niille on varattu erityiset nimet: estuaari ja suisto.

 
Kokemäenjoen suistoaluetta Halssista nähtynä.

Maa-aineskuorman alkuperä muokkaa

Virtaveden virtausnopeudet vaihtelevat sen uomaverkostossa sen mukaan, kuinka jyrkkä, leveä tai syvä uoma on. Virtaus irrottaa valuma-alueensa maaperästä ja uomasta maa-aineksia, joita veden virtaus vetää mukanaan tai kuljettaa vesimassassaan kohti alajuoksua. Hitaanveden osuuksilla, tai kaudella, maa-ainesta laskeutuu uoman pohjalle sedimentiksi ja nopean veden osuuksilla, tai kaudella, sedimenttiä kuluu irti ja se joutuu veden kuljettamaksi. Koska virtaamat hidastuvat virtaveden laskiessa vakaveteen, joka on yleensä järvi tai meri, pyrkii veden kuljettama maa-aines laskeutumaan sinne. Sellaisilla merenrannikoilla, joilla vallitsee voimakas rannansuuntainen merivirta, kulkeutuu sedimenttikuorma merelle eikä kasaannu rannalle joensuun eteen. Kun poiskuljettava virta puuttuu, jäävät joen kuljettamat sedimentit joen suulle.[1][2]

Suisto eli delta muokkaa

 
Niilin suisto näkyy satelliitista kolmion muotoisena viheriöivänä alueena.

Joen suisto eli delta on suistotasangon alapuolelle muodostunut suistoalue. Sen pääasiallinen muodostumistapa on joen tavallinen sedimenttien kasautumisprosessi, jota tapahtuu kaiken aikaa. Tulvien aikana maa-ainesta kulkeutuu myös rantojen taakse, mikä selittää suistoalueen tasaisuuden. Kun maa-ainesta virtaa suistoalueen läpi ja kun tulvissa sitä kerrostuu maallekin lisää, pysyy alue tasaisena. Kerrostumien lisääntyessä suisto kohoaa vedenpintaan nähden. Etenkin tulvien aikana vallitsevien uomien rinnalle ja sivuille syntyy uusia uomia. Tällainen prosessi levittää suistoalueen tasankoa, ja suisto alkaa muistuttaa kolmiota.[2][6]

Merenrannalla suistoalueen muodostumiseen vaikuttaa joen virtaus, vuorovesi, merivirtaukset ja aallokko. Myös järviin voi muodostua suistoja. Nämä ovat merenrannikon suistoja kaltevampia, sillä joen makea vesi sekoittuu heti järven veteen eikä esimerkiksi vuorovettä ole lainkaan.[2]

Nimitystä ”delta” on käytetty alun perin Niilin suistosta, joka on suuren kolmion muotoinen [7]. Ganges tuo Himalajalta runsaasti vettä ja sedimenttejä. Tämä näkyy Gangesin suistomaalla, joka on hyvin laaja [8]. Samanlaisia suistoja on Indusjoella [9], Jangtse- ja Keltaisella joella [10], Mississippijoella [11] ja Tonavalla [12] Euroopassa.[6]

Estuaari muokkaa

 
Rio de la Platan estuaari Argentiinassa Buenos Airesissa. Se on lietteen ruskeaksi värjäämä.

Etenkin sellaisilla merenrannikoilla, jotka ovat vajoamisrannikoita, esiintyy joensuulla syviä lahtia tai estuaareja (suulahti). Suomessa kaikki merenrannikot ovat toistaiseksi kohoamisrannikoita, joten täällä ovat joensuut toisenlaisia. Esimerkiksi jääkaudella oli merenpinta jopa 120 metriä alemmalla kuin nykyään. Joensuut kuluttivat tuolloin itselleen syvät jokilaaksot merenrannikon tuntumaan. Kun meren vedenpinta jääkauden jälkeen kohosi nopeasti, jäi joensuusta jäljelle syvä lahti, joka ei ole vielä ehtinyt täyttyä sedimenteistä.[2][13]

Rio de la Plata ei ole varsinaisesti joki tai merenlahti, vaan valtava suppilomainen suistoalue, jota ruokkivat Uruguayjoki ja Paranájoki. Se on yli 35 000 neliökilometrin suuruinen ja 219 kilometriä leveä siitä kohdasta, jossa se kohtaa Atlantin valtameren. Estuaari on vain muutaman metrin syvyinen. Suuren viidakkojoen Amazonin joensuu erilainen, sillä sen suulla on useita mangrovepuita kasvavia estuaarihaaroja. Estuaareja on esimerkiksi seuraavilla eurooppalaisilla joilla: Thames, Severn, Tajo, Loire ja Seine.[14]

Joensuut Suomessa muokkaa

Itämeren rannikolla maa kohoaa merestä eikä estuaareja siinä mielessä synny. Joensuun biodiversiteetti on suurempi kuin virtavesien uomien varsilla tai kohdevesistössä. Siinä kohtaavat jokiluonto ja joko järvi- tai meriluonto toisensa. Joensuiden ekologista tilaa on esimerkiksi Suomessa eri luontotyyppien uhanalaisuustarkastelussa (2018) käsitelty yhdessä fladojen ja kluuvien kanssa.[15]

Suomalaiset jokisuut eroavat Euroopan jokisuista vuoroveden puuttumisella ja murtoveden takia. Maankohoaminen aiheuttaa niissä nopeaa sukkessiokehitystä. Vastaavia joensuita tavataan Euroopassa vain Ruotsissa ja Venäjällä Vienanmerellä. Myös merijään vaikutukset joensuistoon tekevät niistä maailmanlaajuisesti erityisiä.[16][17]

Lähteet muokkaa

  • Kontula, Tytti & Raunio, Anne (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus. Luontotyyppien punainen kirja, osa I ja II. Helsinki: Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö, 2018. ISBN 978-952-11-4821-7. OSAT I & II (PDF).

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Kakko, Kenno, Tyrväinen & Fabritius: Lukion maantiede 1-2, s. 102–106. Otava, 2010.
  2. ↑ a b c d e Luhr, James F. (toimittaja): Maapallo, s. 212–215. (alkuperäisteos Earth, 2003). Suomentanut Tikkanen, Matti (päätoimittaja). Helsinki: Karttakeskus, 2007. ISBN 978-951-593-040-8.
  3. ↑ Hogg, Charles: The flow of rivers into lakes: Experiments and models, s. 1–3. väitöskirja. Englanti: Cambridgen yliopisto, 2014. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 20.2.2020). (englanniksi)
  4. ↑ Karttapaikka, viitattu 20.2.2020
  5. ↑ Sekundäärimerkitys, Tieteen termipankki, viitattu 20.2.2020
  6. ↑ a b Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 114
  7. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 229
  8. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 234
  9. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 367
  10. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 232–233
  11. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 115
  12. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 228
  13. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 430–431
  14. ↑ Luhr, James F.: Maapallo, 2003, s. 220–224
  15. ↑ Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s. 51–68
  16. ↑ Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s. 334
  17. ↑ Kontula & Raunio: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – osa I, s. 352
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Joensuu_(vesistö)&oldid=20324049”