James Gill
James Francis Gill (s. 1934) on yhdysvaltalainen arkkitehti ja pop-taidetta edustava taidemaalari.[1]
| James Gill | |
|---|---|
 James Gill vuonna 2008. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. joulukuuta 1934 Tahoka, Texas, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus | yhdysvaltalainen |
| Taiteilija | |
| Salanimi | Gill, James Francis |
| Ala | kuvataiteilija |
| Taidesuuntaus | Pop-taide |
Gillin teoksia on eri kokelmissa, kuten Whitney Museum of American Art, Smithsonian American Art Museum ja Art Institute of Chicago. Vuonna 1962 Modernin taiteen museo New Yorkissa otti Gillin maalauksen Marilyn Triptych pysyvään kokoelmaansa.[2] Gill lopetti maalaamisen vuonna 1972 ja aloitti jälleen noin 30 vuotta myöhemmin.
Elämä ja työ muokkaa
Varhaiset teokset muokkaa
Gill syntyi vuonna 1934 Tahokassa, Texasissa ja varttui San Angelossa, Texasissa. Hänen sisustussuunnittelijaäitinsä rohkaisi Gilliä taiteen pariin. Koulussa Gillillä oli ystävänsä kanssa rodeo-kerho.[1] Asepalveluksessa Gill työskenteli piirtäjänä ja suunnitteli julisteita. Texasiin palattuaan hän jatkoi opiskelua San Angelon Collegessa ja työskenteli arkkitehtuuritoimistossa. Vuonna 1959 Gill opiskeli Texasin yliopistossa, Austinissa ja työskenteli myöhemmin arkkitehtuurin parissa Odessassa, Texasissa. Tämän jälkeen hän keskittyi kuvataiteelliseen uraansa.
Vuonna 1962 Gill muutti Los Angelesiin mukanaan lukuisia töitään, jotka hän esitteli Felix Landau Gallerylle.
Vuonna 1965 Gill opetti maalausta Idahon yliopistossa. Hänen maalauksensa olivat näinä vuosina usein synkkäsävyisiä. Aiheet olivat pääosin yhteiskunnallisia ja poliittisia, kuten Vietnamin sota. Gill teki sarjan sodanvastaisia, siviili- ja sotilasjohtoa kuvaavia maalauksia.[3]
Gillin maalaus The Machines syntyi sodanvastaisten kuvasarjojen pohjalta. Teos pääsi mediareportaaseihin, jotka kuvasivat taisteluita Vietnamissa.[4] Gill sai mainetta ajankohtaisten aiheiden käsittelijänä valokuvista tehdyissä töissään. Gillin ekspressionismin ja piirustusten yhdistelmä taas ei ollut ajan suuntausten mukainen.[5]
Vuonna 1967 Brasiliassa pidetyssä São Paulon biennaalissa esiteltiin Gillin töitä yhdessä Andy Warholin ja Edward Hopperin teosten kanssa. Tämä näyttely johti Gillin läpimurtoon ja Gillin työt pääsivät suurten taidemuseoiden kokoelmiin.
Samana vuonna Time-lehti pyysi Gilliä maalaamaan venäläiseltä vankileiriltä paenneen Aleksandr Solženitsynin muotokuvan.[6] Gill loi kuvan neliosaisena paneelimaalauksena. Teoksen hahmo muuttuu kasvottomasta hymyileväksi ja vapautensa uudelleen saavuttaneeksi mieheksi. Gill totesi: ”Kaikki ihmiset ovat poliittisia vankeja, sillä he ovat sen järjestelmän vankeja, johon ovat syntyneet.”[7]
Maalaus oli esillä Time-Life rakennuksen aulassa viiden vuoden ajan.[6] Kuuluisten henkilöiden, kuten John F. Kennedyn, Marilyn Monroen tai Beatlesin muotokuvien ohella osa teoksista kyseenalaisti poliittista valtataistelua ja sotaa. Yksi tämän kauden teoksista on Political Prisoner. Maalaussarja näyttää raskaana olevan naisen silhuetin.[8]
Vuonna 1969 Gill opetti Kalifornian yliopistossa Irvinessä. Sitten Gillille tarjottiin vierailevan professorin paikkaa Oregonin yliopistossa Eugenessa. Gill oli tällöin uransa huipulla ja suosittu pop-taiteilija. Monet kuitenkin näkivät Gillin töissä enemmän kuin mitä pop-taide alun perin oli tarkoittanut. ”Gill on huomattava pop-taiteilija, vaikkakin hän on liikaa taidemaalari ja kuvaa aiheitaan hyvin emotionaalisesti latautuneella tavalla verrattuna normaaliin pop-taiteilijaan.”[9]
Uran vaiheita muokkaa
Vuonna 1972 Gill vetäytyi ja[10] halusi kehittää taiteellista ilmaisuaan joutumatta alistumaan aineellisen maailman rajoitteisiin. Gill sanoi: ”Olin näihin aikoihin hermostunut monista asioista: kuuluisuudesta, taiteesta ja Political Prisoner-teoksen aiheuttamista ongelmista. Kun ajoin Kalifornian punapuumetsien halki rannikkoa pitkin pohjoiseen, paikan kauneus mykisti minut ja ymmärsin, että minun ei ollut pakko elää Los Angelesissa”.[11]
Oregenin yliopiston professorikauden päätyttyä Gill myi talonsa, sekä lukuisia maalauksiaan ja piirustuksiaan, ja osti maata sekä talon Kalifornian rajalla Whale Gulchissa.
%22,_2003.jpg)
Arkkitehdin työnsä ohella Gill alkoi taas maalata 1980-luvun puolivälissä, mutta pysyi pois julkisuudesta.[12] Noin 10 vuotta myöhemmin Smithsonian Instituutin amerikkalaisen taiteen museon taidelehti ”American Way” otti häneen yhteyttä haastattelua varten. Sen jälkeen useat galleriat ja museot kiinnostuivat hänestä.[13] Vuonna 1987 Gill alkoi käyttää tietokonetta ja tulostinta piirustusvälineinä.[14] Vuonna 2005 hänen kotikaupungissaan San Angelon Museum of Fine Artsissa järjestettiin ensimmäinen retrospektiivi Gillin töistä.
Myöhäiset teokset muokkaa
.jpeg)
Vuonna 2010 allkaen Gill keskittyi kuvaamaan kuuluisia henkilöitä, kuten John Waynea, Paul Newmania tai Marilyn Monroeta. Filmitähdet olivat kiehtonut häntä Marilyn Triptych -teoksesta lähtien.
Tony Curtisin, Kirk Douglasin, John Waynen, Jim Morrisonin, Martin Luther Kingin ja Marlon Brandon kautta Gill todisti kokonaisen sukupolven tarinoita. James Gillin uusin taide on esittävän ja abstraktin yhdistelmää. Valokuvat ovat yhä hänen taiteensa perusta. Hän sommittelee maalauksensa tietokoneella ja työstää tehosteita, joita hän kuvaa termeillä Metamage tai Mixed Media.[15]
Kirjallisuutta muokkaa
- van Deren Coke: The Painter and the Photograph: From Delacroix to Warhol. University of New Mexico Press, Albuquerque 1964.
- Michael Duncan: Gill. L.A. RAW. Pasadena Museum of California Art. 2005.
- Premium Modern Art (toimittaja): James Francis Gill – The Absence of Color. 2018.
- David McCarthy: Movements in Modern Art: Pop Art. 2000.
- David McCarthy: Sincerely Disturbed: James Gill and Vietnam. 2005.
- Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill. 2005.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Sophia Fischer: Westlake art show draws fans of James Gill The Acorn. 10.4.2008. J.Bee NP Publishing, Ltd.. Arkistoitu 24.7.2017. Viitattu 11.10.2015. (englanniksi)
- ↑ Museum of Modern Art
- ↑ Inge William: Glimpses of Truth: The Paintings of James Gill, 1965, s. 2.
- ↑ Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill, 2005, s. 209.
- ↑ dto., s. 36.
- ↑ a b dto., s. 44.
- ↑ dto., s. 46.
- ↑ dto., s. 212.
- ↑ Column of Henry J. Seldis, Los Angeles Timesin, 8.11.1965, taiteen päätoimittaja.
- ↑ Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill, 2005, s. 53.
- ↑ dto., s. 53 - 59.
- ↑ dto., s. 59.
- ↑ Wochenspiegel Trier, 10.9.2014, s. 2.
- ↑ Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill, 2005, s. 64.
- ↑ dto., s. 66.