Jalmari Pajakka

(Ohjattu sivulta Jalmari Id)

Jalmari Bernhard Pajakka ent. Id (19. huhtikuuta 1891 Padasjoki4. marraskuuta 1939 Oulu) oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri, joka sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan Valkoisessa armeijassa muun muassa Koillisrintamalla komppanianpäällikkönä. Hän oli myöhemmin syksyllä 1939 Petsamon suuren vakoilujutun päähenkilö.[1][2][3][4]

Jalmari Bernhard Id myöh. Pajakka

Perhe ja koulutusMuokkaa

Idin vanhemmat olivat tehtailija Josef Kristoffer Id ja Alfrida Dorotea Bergström. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Laura Euniga Pekurin kanssa. Hän kävi kansakoulun ja suoritti keskikoulukurssin Kajaanin yhteiskoulussa sekä seitsemännen luokan Rovaniemen yhteiskoulussa vuonna 1934. Hän suoritti kaasukurssin Helsingissä vuonna 1924 ja Haminassa vuonna 1927 sekä kävi Taistelukoulun komppanianpäällikkökurssin vuonna 1928 ja kranaatinheitin- ja konekiväärikurssin vuonna 1935 sekä Huoltopataljoona 2:n aurauskurssin vuonna 1935.[3][4]

JääkärikausiMuokkaa

 
Jääkäripataljoona 27:n 4. komppania kuvattuna Libaussa vuonna 1917

Id liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 6. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 21. joulukuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja komennettiin Saksan meriesikunnan räjäytyskursseille Berliiniin ja Kieliin. Kurssien jälkeen hänet komennettiin huhtikuussa 1917 erikoistehtäviin Ruotsiin ja Suomeen. Kyseisellä komennuksella hänet pidätettiin yhdessä jääkäritovereiden kanssa Ruotsin ja Suomen rajalla. Pidätyksen jälkeen hän oli Ruotsin viranomaisten silmälläpidon alaisena Luulajassa. Vapautumisensa jälkeen hän jatkoi alkuperäisen tehtävänsä valmistelua ja toimi myöhemmin aseiden ja räjähdysaineiden kuljetustehtävissä. Vuosian 1917–1918 vaihteessa hän toimi suojeluskuntien perustamis- ja harjoitustehtävissä Tornionjokilaaksossa.[3][4]

Suomen sisällissotaMuokkaa

Id palveli sisällissodan aikana ensin Ylitornion suojeluskunnan päällikkönä, josta hänet siirrettiin helmikuussa 1918 Savukoskella olleen erillisen komennuskunnan päälliköksi. Savukoskelta hänet siirrettiin 16. huhtikuuta 1918 alkaen jääkäriluutnantti Oiva Willamon johtaman Kuolajärven pataljoonan 3. komppanian päälliköksi. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin koillisrintamalla Kilislammilla.[3][4]

Sisällissodan jälkeinen aikaMuokkaa

Id palveli sisällissodan jälkeen edelleen komppanianpäällikkönä Sallan rykmentin Kuolajärven pataljoonassa, josta hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 alkaen Lapin I rajavartiopataljoonaan, josta muodostettiin myöhemmin Lapin ryhmän II pataljoona ja sitten Lapin rajavartiosto. Lapin rajavartiostossa hän toimi 1. huhtikuuta – 28. kesäkuuta 1920 rajavartioston adjutanttina.[3][4][5]

Vuonna 1922 Sallassa tapahtuneen läskikapinan yhteydessä Id miehineen antautuivat taisteluitta sen jälkeen kun kapinalliset olivat katkaisseet komppanian viestiyhteydet ja lähettäneet kirjeen rajakomppanian päällikölle väittäen että koko Lapin olevan kapinallisten hallussa.[6] Id sai tämän vuoksi myöhemmin 42 päivän arestirangaistuksen mutta saattoi kuitenkin jatkaa uraansa rajavartiolaitoksessa.

Lapin rajavartiostosta hänet siirrettiin 22. maaliskuuta 1922 alkaen Kainuun rajavartiostoon, missä hän toimi aluksi adjutanttina ja 22. kesäkuuta 1922 alkaen komppanianpäällikkönä. Kainuun rajavartiostosta hänet siirrettiin takaisin Lapin rajavartiostoon 1. tammikuuta 1929 ja sijoitettiin ensin päälliköksi 3. komppaniaan ja 7. kesäkuuta 1930 alkaen 1. komppaniaan.

Nimensä Pajakaksi muuttanut Id nimitettiin Lapin rajavartioston 4. komppanian päälliköksi (Petsamon rajakomppania) 26. syyskuuta 1935.

Syytettynä vakoilustaMuokkaa

Elokuussa 1939 Valpo pidätti viisi petsamolaista epäiltynä luvattomista rajanylityksistä ja vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Tästä sai alkunsa ns. Petsamon suuri vakoilujuttu. Juttu laajeni kun lokakuussa 1939 pidätettiin Kalastajasaarennon Maattivuonossa poromies Uula Haltta jonka oli havaittu hiihtäneen rajan yli Neuvostoliiton puolelle ja palanneen sieltä pari päivää myöhemmin. Valpon kuulusteluissa Haltta tunnusti toimineensa vakoilijana ja ilmiantoi lisäksi useita kymmeniä petsamolaisia joiden joukossa oli myös rajavartioston sotilaita ja päällystöä mukaan lukien rajakomppanian päällikkö Pajakka ja komppanian vääpeli Siltala.

Haltan tunnustusten perusteella Valpo pidätti useita kymmeniä henkilöitä Petsamossa, Pajakka heidän joukossaan, ja vei heidät kuulusteltavaksi Kemiin. 2. marraskuuta 1939 jutun tutkinnan ottivat johtoonsa Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä ja Valpon osastopäällikkö Pollari Oulusta. Myös Valpon päällikkö Paavo Säippä saapui Kemiin ja on jopa väitetty että silloinen sisäministeri Urho Kekkonen olisi myös tullut paikalle. Tämä ei luultavasti pidä paikkaansa mutta Kekkosta pidettiin kuitenkin ajan tasalla jutun kehittymisestä.

Pidätettyjen kuulustelut saivat dramaattisen käänteen kun kapteeni Pajakka ammuttiin 4. marraskuuta kuulustelujen yhteydessä. Valpon etsivä Sulo Auer tunnusti ampuneensa Pajakan vahingonlaukauksella ja hänet tuomittiin tästä myöhemmin kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. On kuitenkin esitetty epäilyjä että Pajakan olisi todellisuudessa ampunut vakoilutapauksen vuoksi malttinsa menettänyt Lapin rajavartioston komentaja eversti Oiva Willamo ja Auer olisi ottanut asiassa syyn niskoilleen.

Pajakka ja vääpeli Siltala olivat varmuudella syyllistyneet juopotteluun, komppanian rahojen väärinkäyttöön ja tehtävien laiminlyöntiin. Pajakka oli 1935 avannut ilman lupaa liikekannallepanon koskevan kirjeen ja lokakuussa 1939 hän laiminlöi yleisen liikekannallepanon käynnistämisen Petsamossa. Hän oli tehnyt myös muutoksia tiedusteluraportteihin ja jättänyt ilmoittamatta eteenpäin partioiden rajavyöhykkeellä tekemiä havaintoja.[7]

Pajakka on haudattu Ouluun Intiön hautausmaalle.[8]

LuottamustoimetMuokkaa

Id toimi Suomalais-venäläisen rajakomission jäsenenä vuosina 1928–1933 ja 1935–1938 ja oli Kainuun rajavartioston kunniatuomioistuimen jäsenenä vuosina 1926–1928. Hän toimi Lapin rajavartioston kunniatuomioistuimen puheenjohtajana vuonna 1932 ja varapuheenjohtajana vuosina 1933–1935.[3][4]

LähteetMuokkaa

  • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
  • Örnulf Tigerstedt: Vastavakoilu iskee. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1943.

LähteetMuokkaa

  1. Suomen jääkärit 1983: Lisäyksiä ja korjauksia jääkärimatrikkeliin koonnut ulkoasiainneuvos Åke Backström
  2. Virkaikäluettelo upseereista vakinaisessa sotapalveluksessa v. 1919
  3. a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  4. a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
  5. Lapin rajavartiosto Sallan rajavartioalue
  6. Örnulf Tigerstedt: ”Suuri "läskikapina"”, Vastavakoilu iskee, s. 66. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1943.
  7. Juha Hagelberg: ”Petsamon suuri vakoilujuttu 1939”, Turjanmeren maa – Petsamon historia 1920–1944 (toim. Jouko Vahtola ym.), s. 543–561. Rovaniemi: Petsamo-Seura, 1999. ISBN 952-9108737.
  8. Suomen sukututkimusseuran hautakivitietokanta haudat.genealogia.fi.