Jack Nitzsche
Bernard Alfred ”Jack” Nitzsche (22. huhtikuuta 1937 – 25. elokuuta 2000) oli yhdysvaltalainen muusikko. Hän työskenteli lauluntekijänä, elokuvamusiikin säveltäjänä, sovittajana ja levytuottajana. Chicagossa syntynyt Nitzsche voitti urallaan useita palkintoja, esimerkiksi Oscar-palkinnon, Baftan ja Golden Globen.Nitzsche teki yhteistyötä tuottajana muiden muassa Miles Davisin, Rolling Stonesin, Phil Spectorin, Neil Youngin ja Willy DeVillen kanssa. Jack Nitzsche oli merkittävä kulissien takana vaikuttanut hahmo populaarimusiikissa 40 vuoden ajan. Hänellä oli merkittävä rooli tuottajana etenkin 1960 ja 1970 -luvun rock-musiikissa.[1]
| Jack Nitzsche | |
|---|---|
 Jack Nitzsche |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Bernard Alfred Nitzsche |
| Syntynyt | 22. huhtikuuta 1937 |
| Kuollut | 25. elokuuta 2000 |
| Ammatti | muusikko, tuottaja, elokuvasäveltäjä |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Jack Nitzsche |
| Tyylilajit | rock |
| Soittimet | piano ja saksofoni |
| Palkinnot | |
|
Oscar-palkinto, Bafta- ja Golden Globe -palkinnot elokuvamusiikista |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Elämä
muokkaaJack Nitzsche kasvoi Howard Cityssä Michiganissa, josta hän lähti 18-vuotiaana vuonna 1955 opiskelemaan Westlake College of Musiciin Hollywoodiin Kaliforniaan. Hän pysyi Los Angelesin alueella koko uransa ajan. Sonny Bono palkkasi hänet Specialty Recordsille, ja hän oli mukana lanseeraamassa Sonny & Cher -duon uraa. Nitzsche työskenteli myös Capitol Recordsilla ja Original Sound Recordsilla. Original Soundilla hän kirjoitti kappaleen ”Bongo Bongo Bongo”, instrumentaalin, jonka Preston Epps levytti jatkoksi hitilleen ”Bongo Rock”. Se nousi Yhdysvaltain listoille kesällä 1960.[1]
Nitzsche alkoi saada äänittäjän ja sovittajan töitä, Kun tuottaja Phil Spector muutti länsirannikolle, hän alkoi työskennellä tämän kanssa sovittaen monia Spectorin hittejä, kuten The Crystalsin ”He's a Rebel” ja The Ronettesin ”Be My Baby”. Hän sai myös oman levytyssopimuksen Reprise Recordsilta, joka julkaisi hänen instrumentaalikappaleensa ”The Lonely Surfer” kesällä 1963. Kappale nousi Top 40 -listoille. Seuraava listamenestys tuli ”Needles and Pins” -kappaleesta, jonka hän sävelsi yhdessä Sonny Bonon kanssa, ”Needles and Pins” -kappaleen levytti Jackie DeShannon ja myöhemmin brittiläinen The Searchers, joka nousi sillä Top 20 -listoille keväällä 1964. Kappale sai uuden tulemisen, kun Smokie levytti sen listahitiksi vuonna 1977, ja siitä tuli Top 40 -hitti myös Tom Petty & the Heartbreakersille vuonna 1986. Myös punk-yhtye Ramones levytti kappaleen myöhemmin.
Syksyllä 1964 hän soitti Rolling Stonesin albumin The Rolling Stones, Now! -sessioissa aloittaen pitkän yhteistyön yhtyeen kanssa. Hän osallistui sellaisiin Rolling Stonesin klassikoihin kuin ”Play with Fire”, ”Paint It Black” ja ”You Can't Always Get What You Want”[1] Nitzsche sai ensimmäisen elokuvakrediittinsä toimiessaan musiikillisena johtajana konserttielokuvassa The T.A.M.I. Show, joka kuvattiin marraskuussa 1964 ja julkaistiin tammikuussa 1965. Vuonna 1965 hän sävelsi ensimmäisen elokuvamusiikkinsa pienibudjettiseen elokuvaan Village of the Giants, mutta kesti vielä viisi vuotta ennen kuin hän alkoi työskennellä elokuvien parissa säännöllisesti. Sillä välin hän jatkoi tuottamista, sovittamista ja levyttämistä laajan artistijoukon kanssa, mukaan lukien Tim Buckley, Bobby Darin, Doris Day, Marianne Faithfull, Frankie Laine ja The Monkees.[1]
Hän aloitti pitkän yhteistyön Neil Youngin kanssa kirjoittamalla jousisovituksen Youngin kappaleeseen ”Expecting to Fly”, joka ilmestyi Buffalo Springfieldin albumilla Buffalo Springfield Again vuonna 1967. Kun Buffalo Springfield hajosi vuonna 1968 ja Young aloitti soolouransa, Nitzsche jatkoi työskentelyä hänen kanssaan, yhteistuottaen ja kirjoittaen sovituksia hänen ensimmäiselle sooloalbumilleen Neil Young vuonna 1969. Hän työskenteli myös Youngin 1970-luvun alkupuolen albumeilla After the Gold Rush, Harvest, Time Fades Away ja Tonight's the Night sekä myöhemmin Harvest Moon (1992).[1]
1970-luvun puolivälissä hänestä tuli yksi tuotteliaimmista elokuvamusiikin tekijöistä Hollywoodissa. Vuonna 1983 hän sai parhaan laulun Oscar-palkinnon kirjoitettuaan yhdessä Will Jenningsin ja Buffy Sainte-Marien kanssa kappaleen ”Up Where We Belong”, vuoden 1982 elokuvaan Upseeri ja herrasmies. Nitzschen musiikkia kuullaan elokuvissa kuten Performance (1970), Manaaja (1973), Hardcore (1979), Starman (1984) sekä 9½ viikkoa (1986). Hänet nimitettiin parhaan alkuperäismusiikin Oscar-palkinnon ja Grammy-palkinnon ehdokkaaksi työstään elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän (1975)[1]
1970-luvun lopulla hän palasi tuotantotyön uuden aallon rock-esiintyjien parissa, tuottaen muun muassa kolme ensimmäistä albumia Mink DeVillelle ja Graham Parker & the Rumourin Squeezing out Sparks -albumin. 1980-luvulla hän kuitenkin keskittyi täysipäiväisesti elokuvamusiikin säveltämiseen ja teki keskimäärin kaksi elokuvaa vuodessa vuosikymmenen aikana. Nitzschen elokuvatyö hiljeni 1990-luvun alun jälkeen, ja hänen viimeinen elokuvamusiikkinsa oli elokuvaan The Crossing Guard vuonna 1995.[1]
Jack Nitzschen uraa varjosti alkoholiongelma. Vuonna 1979 hän sai tuomion pahoinpideltyään tyttöystävänsä, näyttelijä Carrie Snodgressin. 1990-luvun puolivälissä humalainen Nitzsche nähtiin pidätettävän reality televisio -ohjelmassa Cops - Lain nimessä, kun hän oli uhkaillut käsiaseella nuoria, jotka olivat varastaneet hänen hattunsa. Yrittäessään selittää tekoaan ja henkilöllisyyttään poliiseille hän huusi olevansa Oscar-voittaja.[2] Nitzschellä oli yksi poika, Jack Jr., ensimmäisestä avioliitostaan laulaja Gracia Ann Mayn kanssa. Myöhemmin hän oli naimisissa Buffy Sainte-Marien kanssa[2]
Hän kuoli sydänpysähdykseen Hollywoodissa 63-vuotiaana.[2]
Kirjallisuutta
muokkaa- Nyman, Jake: ”Jack Nitzsche”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 26–27. (Soundi-kirja 16) Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2
Aiheesta muualla
muokkaa- Jack Nitzsche Internet Movie Databasessa. (englanniksi)