Irlannin suuri nälänhätä

Irlannin suuri nälänhätä (engl. The Great Hunger, iiriksi An Gorta Mór) oli perunaruton aiheuttama nälänhätä Irlannissa vuosina 1845–1852. Ruton vaikutukset olivat erittäin tuhoisat, sillä Irlannissa perunoita viljeltiin monokulttuurina. Seitsemän nälänhätävuoden aikana Irlannin väkiluku putosi kahdeksasta miljoonasta viiteen miljoonaan. Miljoona ihmistä menehtyi nälkään ja tauteihin ja kaksi miljoonaa muutti siirtolaisiksi Englantiin, Australiaan, Yhdysvaltoihin ja muihin maihin. Irlannin suurta nälänhätää pidetään yhtenä Irlannin historian merkittävimmistä tapahtumista.

Nälänhädän muistopatsaita Dublinissa.

Irlannin (vihreällä) ja Euroopan (sinisellä) väkiluvut 1750–2005.

Nälänhädän lievittämiseksi Osmanien valtakunnan sulttaani Abd-ul-Mejid ilmoitti aikeistaan tehdä 10 000 punnan lahjoituksen. Brittiläiset diplomaatit taivuttelivat tämän kuitenkin leikkaamaan summasta 90 prosenttia, koska kuningatar Viktoria oli jo lahjoittanut 2 000 puntaa. Abd-ul-Mejid päätyi myöhemmin lahjoittamaan ruokaa, lääkkeitä ja muuta tarvikkeita, ja määräsi sulttaanikunnan laivaston toimittamaan ne Droghedan kaupunkiin.

Nälänhätää on pidetty joskus kansanmurhana (esimerkiksi New Jerseyn osavaltion kouluopetuksessa), sillä nälkävuosina Irlannista vietiin koko ajan ruokaa emämaa Britanniaan ja Eurooppaan. Täysin keinotekoinen nälänhätä ei kuitenkaan ollut: peruna vastasi 60 prosenttia Irlannin ruoantarpeesta, eikä edes kaiken viedyn ruoan jättäminen Irlantiin olisi täyttänyt perunaruton aiheuttamaa aukkoa. Toisaalta viimeistään vuonna 1847 tuontivilja olisi kattanut saaren ruoantarpeen, mikäli ruokaa olisi jaettu tehokkaasti ja tasapuolisesti, joten siitä eteenpäin nälänhätää voidaan pitää keinotekoisena. Eräänä syynä whig-hallituksen toimettomuuteen oli laissez-faire -ideologia, jonka mukaan markkinoiden toimintaan ei saanut puuttua. Muitakin syitä oli. Protestantit uskoivat jumalalliseen kaitselmukseen. Brittiläinen ylä- ja keskiluokka uskoi että kyseessä oli Jumalan rangaistus tehotonta irlantilaista maanviljelysvaltaista elintapaa kohtaan, joka oli johtanut nälänhätään. Tätä käsitystä ajoi etenkin sir Charles Trevelyan, joka oli virkamies vastuussa avusta nälänhätään. Kirjassaan The Irish Crisis (1848) Trevelyan kuvasi nälkää kaikkitietävän ja armollisen Kaitselmuksen iskuksi, jonka oli tarkoitus kitkeä pahuuden syvä ja vankkumaton juuri yhteiskunnasta. Moralismi-käsityksen mukaan taas irlantilaiset olivat viheliäisen laiskoja, likaisia, väkivaltaisia ja kykenemättömiä itsekuriin ja heidät piti opettaa seisomaan omilla jaloillaan ja kouluttaa pois riippuvuudesta hyväntekeväisyyteen.

Kirjallisuutta

• Mitchel, John: The Last Conquest of Ireland (Perhaps). Dublin: Irishman Office, 1861.