Inkerin Pataljoona
Inkerin Pataljoona (myöh. Inkerin Rykmentti tai Länsi-Inkerin rykmentti) oli inkerinsuomalaisista vapaaehtoisista muodostettu sotilasyksikkö, joka osallistui Viron vapaussotaan ja inkeriläisten kansannousuun. Toinen inkeriläisten samoihin aikoihin toiminut vapaaehtoisjoukko oli Pohjois-Inkerissä toiminut Pohjois-Inkerin rykmentti. Inkerin Pataljoonan taistelut olivat osa heimosotia.
| Inkerin Pataljoona | |
|---|---|
 Inkerin Pataljoonan miehiä vuonna 1919. |
|
| Toiminnassa | 1919 |
| Valtio |
 Inkeri |
| Puolustushaarat | maavoimat |
| Koko | 241–2 200 |
| Sodat ja taistelut | Viron vapaussota, heimosodat, Venäjän sisällissota |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia | Aleksandr Rodzjanko |
Perustaminen muokkaa
Viro ja Inkerin väliaikainen hoitokunta tekivät 26. maaliskuuta 1919 sopimuksen perustaa inkeriläisistä vapaaehtoisista joukko-osasto, jota käytettäisiin Länsi-Inkerissä osana Viron armeijaa.[1][2] Suomi salli asekuntoisten inkeriläisten kauttakulun Viroon, missä joukko perustettiin. Pataljoona muodostettiin 241 miehen vahvuisena Tallinnassa keväällä 1919. Yksikön oli määrä osallistua virolaisten ja Venäjän valkoisen armeijan Pihkovaa ja Pietaria kohti suuntaavaan hyökkäykseen.[1]
Ensimmäiset taistelut muokkaa
Vapaajoukko aloitti taistelunsa toukokuussa nousemalla maihin Laukaanjoen suistoalueelle. Hyökkäystä johti nimellisesti virolainen kenraali Johan Laidoner, mutta operatiivisesta johdosta vastasi venäläinen kenraali Aleksandr Rodzjanko. Laukaanjoelta joukko eteni Viron merivoimien komentajan Johan Pitkan käskyn mukaisesti rannikkokylien kautta itään valloittaen Soikkolanniemen. Pataljoona kärsi kuitenkin merkittävän tappion 19. toukokuuta kehnosti valmistellussa Kaprion valtausyrityksessä, jossa kaatui 46 miestä. Myös joukkoja johtanut kapteeni Aleksanteri Tynni kaatui.[1]
Pataljoona sai tappion jälkeen täydennyksiä länsi-inkeriliäisistä kutsuntojen kautta ja kesäkuun alussa joukko laajennettiin lopulta 2 200 miehen rykmentiksi. Rykmentti koostui kahdesta pataljoonasta sekä tykkipatterista. Sen komentajaksi tuli suomalainen majuri Aarne Uimonen ja kokenutta päällystöä liittyi joukkoihin myös Virossa taistelleesta Pohjan Poikien rykmentistä, joka hajotettiin samoihin aikoihin.[1]
Rykmentin eteneminen ja hajoaminen muokkaa
Kesäkuussa vahvistettu vapaaehtoisjoukko aloitti taas etenemisen rannikkoa pitkin kohti itää. Rykmentti pääsi aina Pietarin meripuolustusjärjestelmään kuuluneelle Yhinmäen linnakkeelle asti, joka antautui selvästi alivoimaiselle hyökkääjälle 13. kesäkuuta. Antautumisen taustalla oli rannikkolinnoituksen päällystön salaliitto, jonka tarkoituksena oli saattaa linnoitus bolševikkien vastustajien käsiin. Rykmentti ei kuitenkaan pystynyt puolustamaan strategisesti tärkeää saavutustaan Kronstadtin linnakkeen ja punalaivaston tykistötulta vastaan, vaan joutui lopulta perääntymään. Linnoitus joutui taas bolševikkien käsiin, mikä sai komentaja Rodzjankon raivostumaan.[1][3]
Samaan aikaan rykmentin sisäiset ristiriidat joukkoja komentaneen Rodzjankon ja Venäjän valkoisen armeijan joukkojen kanssa kärjistyivät. Inkeriläiset kokivat käyvänsä vapaustaistelua autonomisen Inkerinmaan puolesta, mutta valkoisten venäläisten komentaja Rodzjankolle Venäjä oli jakamaton ja itsenäiselle Inkerille ei ollut sijaa. Suomalaiset upseerit eivät puolestaan halunneet toimia "ryssien" alaisuudessa. Tämän johdosta Rodzjanko yritti ilmapiirin kiristyttyä jopa vangita heitä. Hän kertoi myöhemmin toimiensa motiiviksi kostaa ne loukkaukset, joita hän henkilökohtaisesti, ja venäläiset, olivat saaneet kokea Pohjan Poikien taholta. Sisäiset ristiriidat ja Viron hoitaman huollon päättyminen johtivat lopulta rykmentin hajoamiseen kesäkuun lopulla. Uimonen jätti yksikkönsä ja lähti Suomeen perässään suurin osa rykmentin suomalaisesta ja inkeriläisestä päällystöstä.[1][3]
Viimeiset taistelut muokkaa
Viroon palanneista inkerinsuomalaisista muodostettiin uudelleen Inkerin Rykmentti. Sen komentajaksi tuli entinen Pohjan Poika, inkerissä syntynyt kapteeni Emil Pekkanen. Uuden, 1600 miehen vahvuisen joukon harvoja suomalaisupseereita oli pataljoonan komentajana toiminut entinen Pohjan Poika, Oskar Meriluoto. Rykmentti osallistui taisteluihin heinä-elokuun vaihteessa Länsi-Inkerissä, Soikkolan suunnalla. Lokakuussa joukko osallistui Venäjän valkoisen armeijan uuteen Pietarin valloitusyritykseen saavuttaen Pietarhovin. Sisäisiä ristiriitoja oli tällä kertaa vähemmän, koska englantilaisten painostuksesta valkoisten venäläisten yhdyselimeksi perustettu Luoteis-Venäjän hallitus tunnusti Viron itsenäisyyden ja lupaili Inkerillekin itsehallintoa. Pietarin valtausyritys kuitenkin epäonnistui ja perääntymisen jälkeen rykmentti asetettiin vartioimaan rajaa Narva-Jõesuun pohjoispuolelle. Inkerin rykmentti hajotettiin lopullisesti kesäkuussa 1920.[1]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922, s. 186–191. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016.
- ↑ Pohjois-Inkerin Tasavalta - Inkeri Klubi ry – Клуб Ингрия inkeri-klubi.radioviola.net. Arkistoitu 26.10.2020. Viitattu 21.10.2020.
- ↑ a b Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 245-246. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8.