Hautajaisvaakuna

vanha ruotsalaisen aatelin hautausperinne

Hautajaisvaakuna (myös hautaus- tai hautavaakuna;[1] ruots. begravningsvapen) on aateliin kuuluneiden miesten hautajaismenoissa lähinnä Ruotsin suurvalta-aikana käytetty vaakuna.[2] Vaakunat ja vaakunasarjat olivat hautajaiskulkueessa näkyvästi esillä, ja näkyvyyden varmistamiseksi ne olivat usein pitkien tankojen päässä. Vainajan omaa vaakunaa (ns. päävaakuna) kannettiin surulipun kanssa arkun edessä, hänen esi-isiensä vaakunoita (ns. esipolvivaakunat) puolestaan arkun molemmilla puolilla.[3]

Kustaa Flemingin hautajaisvaakuna vuodelta 1687 Askaisten kirkossa.

Mikäli haudattavana oli aatelissuvun viimeinen miespuolinen jäsen, hautajaisiin tehtiin usein myös erityinen vaakuna, joka murrettiin suvun sammumisen merkiksi.[3] Murrettavaan vaakunaan sahattiin syviä uurteita, jotta se olisi helpompi murtaa. Murtaminen oli erillinen seremonia, jonka suoritti papin sijaan korkeampi upseeri tai virkamies. Murretun vaakunan kappaleet saatettiin myös sirotella hautamultiin ja peittää hautaan.[4]

HistoriaMuokkaa

Hautajaisvaakunaperinne sai alkunsa taisteluissa käytetyistä kilvistä, joita vaikutusvaltaiset henkilöt lahjoittivat kirkoille keskiajalla. Sotataidon kehittymisen myötä kilven merkitys taisteluaseena väheni, ja sitä ryhdyttiin käyttämään vaakunana. 1500-luvulla kirkoille lahjoitettiin yhä enemmän kilpiä, joita ei ollut tarkoitettu lainkaan sotimiseen. Vanhimmat ruotsalaiset hautajaisissa kannetut kilvet ovat 1500-luvun lopulta. Hautajaisten jälkeen ne ripustettiin hautakirkon seinälle. Aluksi tällaiset vaakunat oli maalattu puiselle tai joskus myös peltiselle levylle. Myöhemmin aluslevyt alettiin sahata kilven tai koko vaakunan muotoiseksi, ja levyn päälle kiinnitettiin reliefimäinen kilpi ja kolmiulotteinen kypärä ja kypäränkoriste. Vaakunoissa saatettiin myös yhdistellä puuta ja peltiä.[2] Saksankielisiltä alueilta peräisin olleiden kuvanveistäjien vaikutuksesta kilvistä ja muista veistetyistä osista tuli yhä plastisempia ja taidokkaampia.[5]

Kun Ruotsista tuli suurvalta, omien esipolvien tuntemisesta tuli tärkeämpää. Niinpä hautajaissaattueissakin alettiin kantaa päävaakunan lisäksi esipolvivaakunoita. Erillisten kulkueessa kannettavien vaakunoiden sijasta esipolvivaakunat saatettiin myös liittää pienikokoisina päävaakunan ympärille.[6] Kaukaisimpien esipolvivaakunoiden tekemistä hankaloitti mallikuvien etsintä niitä varten, sillä ensimmäinen painettu ruotsinkielinen vaakunakirja ilmestyi vasta vuonna 1650, ja sekin oli harvinainen.[7]

Hautajaisvaakunoiden käyttö väheni 1700-luvun alussa Pohjan sodan ja ruton myötä. Kun vielä vuonna 1713 toteutettiin omaisuusverouudistus, jonka myötä aatelin taloudellinen asema heikkeni huomattavasti, loistokkaat heraldiset hautajaiset vähenivät. Vaakunoiden käyttö ei loppunut kuitenkaan kokonaan, ja esimerkiksi Porvoon tuomiokirkossa on päävaakuna vuodelta 1752. Vaakunan murtamisperinne jatkui hajanaisena 1800- ja 1900-luvuilla. Viimeinen tunnettu maininta siitä on vuodelta 1932.[8]

LähteetMuokkaa

  • Brummer, Wilhelm: ”Pää- ja esipolvivaakunat”, Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, s. 102–109. Kirjan toimittaneet Antti Matikkala & Wilhelm Brummer. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-283-1.

ViitteetMuokkaa

  1. Brummer 2011, s. 102
  2. a b Brummer 2011, s. 103
  3. a b Brummer 2011, s. 107
  4. Brummer 2011, s. 108
  5. Brummer 2011, s. 104
  6. Brummer 2011, s. 105
  7. Brummer 2011, s. 106
  8. Brummer 2011, s. 109

Aiheesta muuallaMuokkaa