Halocarpus
Halocarpus on podokarpuskasvien heimoon (Podocarpaceae) kuuluva havupuusuku. Sukuun kuuluvat kolme lajia ovat Uuden-Seelannin ainavihantia puita ja pensaita. Suvulle tyypillisiä piirteitä ovat voimakkaasti kaksimuotoiset lehdet ja mehevät kävyt, joiden siemeniä suojaa kärjestä avoin valkoinen tai keltainen vaippa.
| Halocarpus | |
|---|---|
 Halocarpus kirkii |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Kladi: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Kladi: | Havupuut Pinophyta |
| Lahko: | Pinales |
| Heimo: | Podokarpuskasvit Podocarpaceae |
| Suku: |
Halocarpus Quinn, 1982[1] |
| Katso myös | |
Kuvaus
muokkaaSuvun Halocarpus edustajat ovat ainavihantia puuvartisia kasveja.[1] Halocarpus kirkii on puu, joka voi kasvaa noin 25 metriä korkeaksi. Muut lajit ovat yleensä pensaita, mutta voivat suotuisissa olosuhteissa kasvaa pieniksi puiksikin. Oksitus on usein epäsäännöllistä. Rungon kuori on ohutta ja kovaa. Siinä voi olla korkkihuokosia. Vanhemmiten kuori hilseilee ohuina liuskoina. Näkyviä päätesilmuja muodostuu ainoastaan varhaislehdellisiin versoihin.[1]
Kaksimuotoiset lehdet voivat olla pitkiä ja kapeita tai suomumaisia. Lehtiasento on kierteinen. Erityisesti nuorilla kasveilla esiintyvät varhaislehdet ovat muodoltaan tasasoukkia tai suikean tasasoukkia. Varhaislehdet siirottavat kaikkiin suuntiin. Vanhemmille kasveille tyypilliset myöhäislehdet ovat pieniä vinoneliömäisiä suomulehtiä, jotka ovat painautuneet tiiviisti kiinni versorankaan.[1] Varhaislehdet vaihtuvat myöhäislehdiksi ilman asteittaisia välimuotoja, mutta vanhemmatkin kasvit tuottavat yleisesti joitakin varhaislehdellisiä versoja. Ilmarakoja on lehden kummallakin pinnalla.[2]
Suvun kasvit ovat kaksikotisia hede- ja emikukintojen kehittyessä eri kasviyksilöihin. Kukinnot kehittyvät suomulehtisten versojen kärkiin. Hedekukinnot eli hedekävyt kasvavat yksittäin, kaksittain tai kolmittain. Hedekäpy koostuu muutamasta rankaan kierteisesti asettuneesta hedelehdestä. Hedelehti on punertava, mutta siihen kiinnittyneet pölylokerot ovat keltaisia. Siitepölyhiukkasessa on kaksi ilmaonteloa. Emikukinnot eli kävyt kasvavat yksittäin versojen kärjissä. Emikäpy koostuu muutamasta punertavasta peitinsuomusta, jotka muistuttavat suomulehtiä. Yhden tai useamman peitinsuomun hangassa on pieneen emisuomuun kiinnittynyt vastasuuntainen siemenaihe. Kävyssä on tavallisesti lopulta 1–5 pystyä siementä. Kävyn kypsyessä emisuomu laajenee ja muodostaa kehittyvää siementä ympäröivän vaipan, josta käytetään nimitystä epimatium.[1] Epimatium muodostaa siemenen tyvelle valkoisen tai keltaisen renkaan, joka kärjestään avoimena muistuttaa esimerkiksi marjakuusikasveilla (Taxaceae) ja lapakkapuilla (Phyllocladaceae) esiintyvää siemenvaippaa eli arillusta. Kypsänä kiiltävän musta siemen on hieman litistyneen munanmuotoinen, ja siinä on kaksi sivuttaista harjannetta.[1][2]
Luokittelu
muokkaaSuvun Halocarpus kasvit ovat podokarpuskasvien heimoon kuuluvia havupuita. Ne ovat kaikkein läheisimmin sukua suvulle Prumnopitys sekä podorin (Parasitaxus usta), Manoao colensoin ja Lagarostrobos frankliniin muodostamalle kolmen yksilajisen suvun ryhmälle.[3]
Lajit
muokkaaLevinneisyys
muokkaaKaikki suvun lajit kasvavat kotoperäisinä Uudessa-Seelannissa.[1][2] Halocarpus kirkii kasvaa ainoastaan Pohjoissaaren subtrooppisissa alankosademetsissä korkeintaan 700 metrin korkeudella merenpinnasta.[4] Suvun kaksi muuta lajia kasvavat paitsi kummallakin Uuden-Seelannin pääsaarista, myös niiden eteläpuolella sijaitsevalla Stewartinsaarella. Ne kasvavat myös korkeammalla vuoristoissa noin 1 500 metriin merenpinnan yläpuolelle.[5][6]
Lähteet
muokkaa- Farjon, Aljos: A Handbook of the World's Conifers, s. 377–380. Leiden: Brill, 2010. ISBN 9789004177185 (englanniksi)
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h Farjon 2010, s. 377
- ↑ a b c d Earle, Cristopher J.: Halocarpus The Gymnosperm Database. 27.3.2013. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Earle, Cristopher J.: Podocarpaceae The Gymnosperm Database. 25.1.2015. Viitattu 5.6.2016. (englanniksi)
- ↑ Farjon 2010, s. 380
- ↑ Farjon 2010, s. 378
- ↑ Farjon 2010, s. 379