Fronde
Fronde oli vuosina 1648–1653 tapahtunut Ranskan merkittävien aristokraattien aloittama sarja kapinointia. Kapinoitsijat halusivat erottaa pääministerinä toimivan kardinaali Mazarinin. Nimi fronde tarkoittaa kivilinkoa.[1]
Fronde-kapina voidaan jakaa kahteen osaan:
- perustuslaillinen fronde eli "vanha fronde", joka aloitti kapinoinnin;[2]
- prinssien fronde, joka jatkoi kapinaa, laajensi sitä ja oli edellisen kapinan seurausta kunnes tuli lopulta tukahdetuksi.
Tapahtumien tausta muokkaa
Fronde sai alkunsa aateliston yleisestä tyytymättömyydestä, mutta alkuvaiheessa sillä oli laajaa kannatusta. Tyytymättömyys oli lähtöisin taloudellisesta kriisistä ja kasvavista veroista, joiden avulla voitiin rahoittaa kolmikymmenvuotisen sodan kustannuksia. Kuninkaan alaikäisyyden vuoksi maata johti ylhäisaatelista koostunut sijaishallitus, jonka toivottiin keventävän verorasitusta. Kardinaali Mazarin katsoi kuitenkin, että Ranskan talouden on kestettävä meneillään ollut Espanjan-vastainen sota eikä luopunut veroista.[2] Veroministeri Patricelli d’Émery pikemminkin laajensi veronkantoa uusilla veroilla. Kapinoinnin syynä oli myös veronkorotusten ja veronkannon tiukkuus. Niinpä veroista vapautettu Pariisikin joutui maksamaan taillea (välitön vero ennen vuotta 1789). Perustettiin myös uusia valtionvirkoja, jotta saataisiin tuloja virkojenmyynnin verosta eli paulettesta.
Hallitusta vastassa oli myös kuninkaallisen suvun omia jäseniä. Orléansin herttua Gaston Orléans, joka oli kuningas Henrik IV:n poika, ei kätkenyt tyytymättömyyttään Mazarinia kohtaan. Tyytymättömiä olivat myös Gastonin tytär Montpensierin herttuatar Anne Marie Louise d'Orléans, jota kutsuttiin nimellä Grand Mademoiselle, Louis de Bourbon eli Louis II Condé sekä hänen sisarensa Anne Geneviève de Bourbon-Condé, Longuevillen herttuatar. He kaikki havittelivat pääsyä kuninkaalliseen neuvostoon. Myöhemmin kardinaaliksi noussut aatelismies Jean-François Paul de Gondi oli erittäin kunnianhimoinen ja oli tapahtumissa tärkeässä osassa. Ylhäisaatelin johtama Pariisin parlamentti ryhtyi veronkorotusten takia taisteluun sijaishallitusta vastaan. Se käytti usein moiteoikeuttaan näkökantojensa ajamiseen, koska sillä ei ollut suoranaista päätösvaltaa. [1]
Perustuslaillinen Fronde muokkaa
Yhteistoiminta-asetus muokkaa
Sijaishallitsija Anna Itävaltalainen oli 15. tammikuuta 1648 Pariisin parlamentissa pitämässä niin sanottua kuninkaan istuntoa (ransk. lit de justice). Sen avulla parlamentti yritettiin pakottaa uusien verojen rekisteröintiin, jota tarvittiin, että verot tulisivat voimaan. Seuraavana päivänä parlamentti perui hallitsijan läsnä ollessa edellisenä päivänä tehdyt päätöksensä. Marazin yritti toimenpiteillään saada palautetuksi päätöksen, mutta 13. toukokuuta parlamentin kamarit hyväksyivät "yhteistoiminta-asetuksen", jolla muodostettiin kamarien yhteiskokous. Tuomaritselvennä puolestaan laativat 27-kohtaisen listan, jossa vaadittiin valtiovarainministerin eroa, parlamentin hyväksyntää kaikille veronkorotuksille sekä yksilönvapauden takaamista.
Aluksi hallitsija Anna Itävaltalainen luovutti kahakassa. Mazarin tunsi kuitenkin elokuussa 1648 asemansa niin vahvaksi, että päätti tehdä vastaiskun. Hän pidätytti 26. elokuuta parlamentin johtajat, joiden joukossa oli myös suurta kansansuosiota nauttiva vanha puhemies Pierre Broussel. Uutinen pidätyksistä hermostutti Pariisin ja käynnisti "barrikadien päivän".[1] Kansanjoukot vangitsivat erään johtavan virkamiehen ja uhkasivat surmata hänet. Porvarismiliisit partioivat Palais-Royalen lähistöllä. Mazarinin oli pakko vapauttaa puhemies Broussel. Maaseudulle paennut Anna Itävaltalainen joutui hyväksymään parlamentin ehdot, joiden mukaan hänen oli kahden viikon kuluessa palattava Pariisiin.
Ensimmäinen Fronde-sota muokkaa
Mazarin ei tunnustanut tappiotaan ja kutsui apuun 4 000 saksalaista palkkasoturia Condén armeijasta. Pariisin parlamentin johtamaa kapinallisryhmää yhdisti halu päästä eroon Mazarinista, vaikkakin ryhmä oli muuten hajanainen.[2] Kapinan johtajan tehtävää tarjottiin Condélle, mutta tämä kieltäytyi. Näin kapinallisten piti tyytyä Condén nuorempaan veljeen Armand de Bourbon-Contiin.
Hovi pakeni uudelleen pääkaupungista 6. tammikuuta 1649, kun kaupunki joutui kapinallisten haltuun. Tällä kertaa pakopaikka oli Saint-Germain-en-Layen linna. Nuoren Ludvig XIV:n täytyi viettää yönsä ennalta valmistelemattomassa linnassa olkivuoteella. Condé kiirehti sulkemaan yhteydet Pariisiin. Talvisäässä Condé armeijoineen ryösteli maaseutua. Nälkää nähneessä Pariisissa koettiin myös valtaisat tulvat. Kapinan johtajat esittivät tällöin kutsun espanjalaisilleselvennä. Varakreivi Henri Turenne, joka oli tyytymätön sukunsa asemaan, liittyi kapinallisiin saksalaisen armeijansa kanssa. Saman aikaan kapinalliset pilasivat mahdollisuuksiaan keskinäisiin riitoihin [2].
Tapahtumat eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen päätökseensä. Kauhistuneina tapahtuman mahdollisista seurauksista parlamentin puhemiehet Mole ja de Mesmes pyysivät hartaasti Anna Itävaltalaista neuvottelemaan tilanteesta. Mazarin allekirjoitti sopimuksen asiasta parlamentin puhemiesten kanssa. Vuoden 1649 maaliskuussa kaikki näytti selviävän: kuningatar allekirjoitti kapinallisten kanssa Rueilin rauhansopimuksen ja lupasi sen yhteydessä yleisen armahduksen, joka takasi kapinallisille heidän arvonimiensä, tilustensa ja kunniansa säilyttämisen.[1] Näin kuningas saattoi palata Pariisiin.
Prinssien Fronde muokkaa
Prinssien pidätys ja maakuntien kapinointi muokkaa
Condé oli Gaston Orléansin ohella parlamentin käymän kapinan voittajia. He pakottivat kuningattaren myöntämään palkkioita Contille ja tämän sisarelle Longuevillelle. Kapinalliset solmivat "liittoaktin", jonka yli 800 aatelismiestä allekirjoitti. Tämä merkitsi Rueilin rauhansopimuksen rikkomista. Kapinalla ei kuitenkaan enää ollut kannatusta alempien kansankerrosten keskuudessa.[2] Kuningatar Anna Itävaltalainen antoi käskyn Condén, Contin ja Longuevillen herttuan pidätyksille, jotka tapahtuivat 18. tammikuuta 1650. Ruhtinaat olivat vangittuina Vincennesin linnassa. Pariisin kaupunki juhli tyytyväisenä pidätyksiä ja sytytti riemutulet.
Maakunnissa sitä vastoin Fronde-kapinointi syttyi uudelleen. Longuevillen herttuatar oli paennut Normandiaan ja hänen seuranaan oli La Rochefoucauldin herttua. Myös Turenne oli pysynyt uskollisena Condélle. Mazarin reagoi tapahtumiin jakamalla hallituspaikat uskollisille kannattajilleen ja mielensä muuttaneille entisille kapinallisille. Kuningatar teki poikansa Ludvig XIV:n kanssa kierroksen maaseudulla kasvattaakseen aatelin uskollisuutta. Longuevillen herttuatar liittyi Turennen joukkoihin Meusen alueella ja he allekirjoittivat sopimuksen Espanjan kuningas Filip IV:n kanssa. Turennen armeijan piti yhdistyä Espanjan Alankomaiden kuvernöörin, arkkiherttua Leopold Vilhelmin joukkoihin. Ruhtinaiden Fronde-kapinan nousun edessä kuningatar vei nuoren kuninkaan Akvitaniaan, jossa kuitenkin kapinalliset olivat päässeet Bordeaux’n herroiksi. Kuningatar antoi sotilasjohdon Ludvig XIII:n veljelle. Turennen joukkojen läheisyyden takia Vincennesin linnan vangit siirrettiin Marcoussis’iin. Bordeaux’n piiritys alkoi 5. syyskuuta 1650.
Kardinaali Mazarin teki vakavan virheen, kun kieltäytyi kardinaalin arvonimen myöntämisestä Condille. Joulukuussa 1650 parlamentti vaati ruhtinaiden vapauttamista sekä Mazarinin erottamista. Kuningatar oli kuitenkin 6. helmikuuta 1651 päättänyt paeta jälleen kerran. Turvapaikkana oli Saint-Germainin linna Pariisin lähistöllä. Gaston Orléans oli saanut tiedon asiasta ja ilmoitti siitä Condille. Porvariskaarti sulki Pariisin portit, ja Condin yllyttämänä he halusivat tarkastaa, että kuningas ei olisi lähdössä mihinkään. Ruhtinaat vapautettiin 10. helmikuuta. Parlamentti aloitti 17. helmikuuta Mazarinia koskevien syytösten käsittelyn.
Helmikuun aikana Pariisissa pidettiin aatelismiesten lukuisia kokouksia. Gaston Orléans oli asioissa puhemiehensä. Aatelisto vaati valtiopäiviä. Sen unelma oli eräänlainen sekamonarkia, jossa aatelisto olisi näytellyt keskeistä roolia. Nämä näkymät eivät kuitenkaan miellyttäneet oikeastaan ketään, ei myöskään kapinaliikkeen johtajia. Nämä olivat ajautuneet liikkeen sisäiseen konfliktiin. Condé kieltäytyi julistamasta itseään sijaishallitsijaksi ja Gondin kuumentama papisto oli parlamenttia vastaan. Mutta lopulta 7. syyskuuta 1651 Ludvig XIV julistettiin täysi-ikäiseksi.
Grand Condén kapina ja sen rauhoittuminen muokkaa
Kuudes päivä syyskuuta 1651 Condé vetäytyi Tur-en-Vexin’in, Longuevillen herttuan luokse. Mazarinia kohtaan tuntemansa vihan takia hän aloitti henkilökohtaisen kapinan. Hän allekirjoitti espanjalaisten kanssa sopimuksen, jossa lupautui luovuttamaan Espanjalle ranskalaisen satamakaupungin Bourg-sur-Gironden, jos Espanja maksaisi 500 000 ecua joukkojen varustamiseksi. Mazarin tuli julkisuuteen ja neuvotteli tammikuussa 1652 Turennen ja Bouillonin herttuoiden lojaaliudesta hallitukselle. Mazarinin odottamaton paluu kuumensi tunteita Pariisissa. Parlamentti oli luvannut hänen päästään 150 000 livren palkkion. Gaston Orléansin sopi Condén ruhtinaan kanssa Mazarinin kukistamisesta. Condé yrittikin yllättää kuninkaallisen armeija Loire-joella, mutta Turenne ja Bléneau löivät hänen joukkonsa.
Lothringenin herttua Kaarle IV tunkeutui Ranskan alueelle espanjalaisten toiveesta. Hänen tarkoituksenaan oli vapauttaa ruhtinaiden armeija, jota Turenne piiritti Étampesissa. Pariisin ympäristössä kuninkaalliset joukot ja Condén joukot leikkivät kissaa ja hiirtä. Heinäkuun toisena päivänä, kun taisteltiin Pariisissa ja sen esikaupungissa Saint-Antoinessa, Grand Mademoiselle määräsi kanuunat ampumaan kuninkaallista ratsuväkeä ja tulitus ylsi aina Charonnen kummuille saakka, jossa Mazarin ja nuori kuningas seurasivat tapahtumia. Kaupunki altistui ryöstelylle. Kaupungintalo, jossa kokoontui kuninkaalle myötämielisiä ihmisiä, sytytettiin tuleen ja Condén armeijan työmiehiksi naamioituneet sotilaat teloittivat siellä olleet ihmiset.
Yleinen sotaväsymys vallitsi. Mazarin päätti vetäytyä Pariisista Builloniin ja tilanne rauhoittui. Kävi selväksi, että järjestyksen palauttamista Pariisiin haluttiin yleisesti. Condé lähti Ranskasta Flanderiin ja siirtyi Espanjan palvelukseen. Ludvig XIV palasi 21. lokakuuta 1652 riemuitsevaan Pariisiin. Hän asettui asumaan Louvreen, jota piti Palais-Royalia parempana. Kardinaali Retz, eli Conti, joutui vankeuteen. Condé menetti arvonsa kuninkaallisen suvun jäsenenä (prince du sang) ja tuomittiin kuolemaan. Grande Mademoiselle pakotettiin menemään Saint-Fargeaun linnaan[3], jossa hän oli vuoteen 1657 saakka.
Seurasi menestyksekäs kuninkaallinen esiintyminen parlamentin istuntoon Louvressa. Istunnossa päätettiin, että tuomarit "eivät saa missään tapauksessa osallistua valtion asioiden käsittelyyn". Kapinan lopputulos oli päinvastainen kuin sen tavoite, sillä kuninkaan itsevaltius tuli nyt mahdolliseksi. Mazarin palasi 3. helmikuuta 1653 Pariisiin ja hänet otettiin riemulla vastaan[2]. Viimeinen kapinallisten hallussa ollut kaupunki Bordeaux antautui heinäkuussa 1653.
Keskeiset kapinan osapuolet muokkaa
Kuninkaan puolella muokkaa
- Sijaishallitsija, Anna Itävaltalainen (1601-1666),
- Kardinaali Jules Mazarin.
- Kenraali Henri Turenne
Frondelaiset muokkaa
- Jean-François Paul de Gondi, tuleva Monseigneur, Retzin kardinaali,
- Armand de Bourbon, Contin ruhtinas,
- Anne Marie Louise d'Orléans, Montpensierin herttuatar, hän oli «la Grande Mademoiselle»
- Henri, Longuevillen herttua ja Anne Geneviève de Bourbon, Longuevillen herttuatar,
- Chevreusen herttuatar sekä Montbazonin herttuatar.
Puolenvaihtajat muokkaa
- Louis II Condé, taisteli aluksi kuninkaan joukoissa, mutta myöhemmin kapinallisten rinnalla.
Lähteet muokkaa
- Hubert Méthivier, La Fronde, PUF, coll. « L'Historien », 1984
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d Fronde, the. Encyclopaedia Britannica, s. 247. Archive.org.
- ↑ a b c d e f Göran Rystad: ”Ranskan suuri vuosisata”, Otavan suuri maailmanhistoria, 11. osa: Uskonsodat ja yksinvaltius, s. 147–150. Otava, 1985. ISBN 951-1-08250-7.
- ↑ Histoire du Château Château de Saint-Fargeau. Viitattu 1.11.2023. (ranskaksi)
Aiheesta muualla muokkaa
- Fronden kapinan alkuperä ja historia (ranskaksi)