Avaa päävalikko
Tämä artikkeli käsittelee itävaltalaista säveltäjää. Samanniminen pyöveli toimi Saksassa 1500–1600-luvuilla.

Franz Schmidt (22. joulukuuta 1874 Pressburg11. helmikuuta 1939 Perchtoldsdorf) oli itävaltalainen säveltäjä, sellisti, pianisti[1] ja musiikkipedagogi.[2] Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa neljä sinfoniaa, muita orkesteriteoksia, kaksi oopperaa ja kamarimusiikkia. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä häen musiikkiaan esitettiin paljon, mutta säveltäjä on jäänyt vähemmälle huomiolle oltuaan viimeisinä vuosinaan natsien suosiossa. Schmidt oli Wienissä oppinsa saanut katolilainen, joka sävelsi postromanttista musiikkia, eikä hänen musiikkiaan luokiteltu rappiotaiteeksi.[3]

Elämä ja uraMuokkaa

Varhaiset vaiheet ja tyylin kehittyminenMuokkaa

Taustoiltaan unkarilais-saksalainen Schmidt muutti vuonna 1888 Wieniin, jossa opiskeli pianonsoittoa, vaikka päätti myöhemmin keskittyä säveltämiseen.[1]

Schmidt soitti vuodesta 1896[2] selloa Wienin filharmonikoissa, mutta jätti tehtävänsä vuonna 1911 ja aloitti toisen sinfoniansa säveltämisen. Sinfonia kantaesitettiin joulukuussa 1913. Samoihin aikoihin Alban Bergin, Arnold Schönbergin, Anton Webernin sekä Alexander von Zemlinskyn musiikin konsertin keskeytti Wienissä yleisön raivo ja Igor Stravinskin Kevätuhrin kantaesitys nostatti mielenosoitukselliset reaktiot Pariisissa. Schmidtin musiikkia ei kuitenkaan otettu vastaan samalla tavalla. Hän sävelsi melodista musiikkia, ei omaksunut atonaalisuutta eikä ekspressionismia ja pysyi toisessa sinfoniassaan uskollisena Wolfgang Amadeus Mozartin, Ludwig van Beethovenin, Johannes Brahmsin ja Anton Brucknerin perinnölle.[3] Vaikutteita säveltäjä omaksui myös Richard Wagnerilta ja Gustav Mahlerilta.[1] Schmidt käytti teoksissaan 1800-luvun sinfonista muotoa, kun ajankohtaisia olivat jo kaksitoistasäveljärjestelmä, uusasiallisuus ja jazz.[3]

Wienin filharmonikoissa toimiessaan Schmidtin ja kapellimestari Mahlerin välinen suhde oli myrskyisä.[1] Schmidt opetti nykyisessä Universität für Musik und darstellende Kunst Wienissä pianon- ja sellonsoittoa sekä kontrapunktia ja sävellystä. Hän eteni oppilaitoksen johtajaksi. Hänen johdollaan opiskelivat muiden muassa Israel Brandmann[1], Friedrich Wührer, Theodor Berger, Marcel Rubin ja Alfred Uhl. Schmidt sai korkea-arvoisia kunnianosoituksia, kuten Brucknerin tavoin Franz Joosefin mitalin ja Wienin yliopiston kunniatohtorin arvon.[2]

1930-lukuMuokkaa

Schmidtin neljäs sinfonia (1934) on sävelletty hänen kuolleen tyttärensä muistolle.[3] Emma-tytär kuoli odottamattomasti synnyttämisen yhteydessä vuonna 1932. Schmidtin ensimmäinen vaimo oli psykiatrisessa sairaalassa jo vuonna 1919 ja kuoli natsihallinnon uhrina kolme vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen. Toisen avioliiton Schmidt solmi nuoremman pianonsoiton opiskelijan kanssa.[2]

Schmidt kärsi vaikeista terveysongelmista 1930-luvun alusta saakka. Hänen "Sieg Heil!" -huudahdukseen päättyvä[3] kantaattinsa Deutsche Auferstehung oli natsihallinnon tilaama, mutta jäi keskeneräiseksi. Sen viimeistelyn sijaan Schmidt sävelsi kaksi yksikätisen juutalaisen[1] pianisti Paul Wittgensteinin tilaamaa teosta: klarinettikvinteton A-duurissa (kesä 1938) ja toccatan d-mollissa (lokakuussa 1938).[2] Deutsche Auferstehung on sävelletty Oskar Dietrichin sanoihin, eikä Schmidtille todennäköisesti jätetty valinnanvaraa tilauksen vastaanottamisen suhteen. Schmidtiltä kesken jääneen teoksen viimeisteli Robert Wagner, ja se kantaesitettiin huhtikuussa 1940; teokseen sisältyvää Fuga Solemnis -osiota säveltäjä kuvasi "Reichin voiman uudeksi heräämiseksi saneltujen rauhanehtojen tuoman nöyryytyksen jälkeen". Schmidt muistetaan kuitenkin pääasiassa Das Buch mit sieben Siegeln -oratoriosta (1935–1937). Tämän teoksen kantaesityksessä Schmidtin raportoitiin tehneen natsitervehdyksen, mikä suuresti vahingoitti hänen sodanjälkeistä mainettaan. Oratoriokin on omistettu säveltäjän tyttären muistolle.[1] Tästä huolimatta natsiviranomaiset tulkitsivat kesäkuussa 1938 kantaesitetyn, Ilmestyskirjaan pohjautuvan työn uuden hallintonsa projektioksi.[3]

Vuonna 1938 natsit nimesivät Schmidtin Itävallan alueen suurimmaksi silloin elossa olleeksi säveltäjäksi. Säveltäjä kuoli kuukausia Anschlussin jälkeen.[1] Hänet on haudattu Zentralfriedhofiin.[4]

Schmidtillä oli pansaksalaisia tuntemuksia[3], mutta hänen ei tiedetä ilmaisseen suoraan antisemitistisiä kantoja. Hänellä oli lukuisia juutalaisystäviä, kuten Hans Keller ja Oskar Adler, jotka pakenivat Anschlussin jälkeen Englantiin ja puolustivat edesmennyttä säveltäjää tämän jälkeenkin. Adler piti Schmidtin toimintaa natsihallinnon alaisuudessa poliittisen naiiviuden tuloksena.[1] Kellerkään ei pitänyt Schmidtiä natsimielisenä vaan katsoi tämän tulleen natsien "omimaksi".[3] Eräät musikologit ovat arvelleet, että Schmidtin musiikki olisi voinut tulla kuoleman jälkeen useammin esitetyksi, jos säveltäjällä olisi ollut paremmat välit kapellimestari Herbert von Karajaniin. Schmidt väitti Karajanille, ettei tällä olisi tulevaisuutta orkesterinjohdossa.[1]

Hans Pfitzneriin samaistettu jokseenkin vanhoillinen ja modernismin hylännyt tyyli on tulkittu kansallismielisyyden ja jopa fasistisuuden merkiksi. Natsiaikojen toiminnan heikentämästä maineesta huolimatta Schmidtin musiikkia on pyritty nostamaan uudelleen esille, ja esimerkiksi vuonna 2015 Wienin filharmonikot esittivät hänen toisen sinfoniansa Lontoon Promsissa.[1]

LähteetMuokkaa