Avaa päävalikko

Fiskarsin ruukki

entinen rautaruukki Raaseporissa
Fiskarsin konepajan mainos vuodelta 1855
Fiskarsin ruukin päärakennus

Fiskarsin ruukki on Fiskarin kylään entisen Pohjan kunnan alueelle nykyiseen Raaseporiin Uudellemaalle vuonna 1649 perustettu rautaruukki. Nykyään ruukki on elinvoimainen suomalaisen taiteen ja muotoilun keskus. Ruukin alueella asuu noin 600 henkeä ja paikka on erityisesti taiteilijoiden, käsityöläisten ja muotoilijoiden suosiossa. Varsinkin kesäisin Fiskarsin ruukki on suosittu matkailukohde. Myös talvisin näyttelyt, kokous-, majoitus- ja ravintolapalvelut sekä työpajat ja myymälät tarjoavat nähtävää ja koettavaa.

HistoriaaMuokkaa

Vuonna 1649 saksalainen kauppias Peter Thorwöste lunasti kuusi taloa Torbyn kylästä[1] ja sai kuningatar Kristiinalta privilegion, jonka oikeudella ruukissa sai valmistaa valettuja ja taottuja tuotteita tykkejä lukuun ottamatta. Samana vuonna lupa myönnettiin myös masuunin ja kankivasaran perustamiseen. Heti alusta alkaen Thorwöstelle myönnettiin lupa hankkia erityiskoulutettua työvoimaa ulkomailta, sillä lähialueilla sitä ei ollut tarjolla. Yhden Thorwösten lunastaman talon nimi oli Fiskars, ja siitä ruukki sai nimensä[1].

Pohjan pitäjästä ja sen lähialueista tuli 1600-luvulla Suomen raudanvalmistuksen keskus, sillä Fiskarsin ruukin lisäksi alueella sijaisitsivat myös Mustion (perustettu 1616), Antskogin (Pohja, 1630), Billnäsin (Pohja, 1641), Fagervikin (Inkoo, 1646) rautaruukit ja Kärkelän kuparisulatto (Kisko, 1766) .

1731 John Montgomerie osti Fiskarsin ruukin. Ruukki sai jälleen kuitenkin uudet omistajat, kun Robert Finlay ja John Jennings ostivat sen 1750-luvulla. Jenning ei ollut mukana toiminnassa kauan, Finlay sen sijaan aloitti ruukissa myös kuparin jalostuksen. Vararikko päätti kuitenkin Finlayn isännyyden vuonna 1771. Ruukin seuraava omistaja oli tukholmalainen B. M. Björkman, joka puolestaan myi ruukin taas edelleen turkulaiselle apteekkarille Johan von Julinille vuonna 1822.

Johan von Julinin kausiMuokkaa

Julinin johdolla ruukki pääsi kukoistamaan. Toiminta painottui nimenomaan raudanjalostukseen, mutta myös ruukin maataloutta ja metsänhoitoa kehitettiin. Esimerkiksi hevosvetoisia auroja kehitettiin yli 40 erilaista ja niitä myytiinkin yhteensä yli miljoona kappaletta.

Julin perusti Fiskarsin ruukkiin myös oman sairaalaan ja koulun, mikä oli edistyksellistä. 1800-luvun puoliväliin mennessä Fiskarsin ruukin asukasmäärä oli kohonnut jo noin 660:een. Julin aateloitiin vuonna 1849. Julinin kuoltua 1853 ruukkia johti holhoojahallinto. 1883 perustettiin Fiskars Aktiebolag-niminen osakeyhtiö hallinnoimaan ruukkia.

1900-luku oli ruukille paitsi kasvunaikaa myös haasteita täynnä. Vuosituhannen alun lama ja sotakorvaukset loivat omat haasteensa, samoin 1970-luvun öljykriisi.

1980-luvulla teollinen toiminta siirrettiin ruukista Billnäsiin, koska ruukki ei enää tarjonnut tarpeeksi ajanmukaisia tiloja. Ruukki oli kuitenkin Fiskars-yhtiölle tärkeä, ja ”Elävä ruukki” –teemalla pyrittiin saamaan uusia asukkaita ja toimintoja alueelle.

Käsityöläiset saapuvat ruukkiinMuokkaa

Ympäristö ja vanhat rakennukset vetosivat erityisesti taiteilijoihin, muotoilijoihin ja käsityöläisiin, joita alkoi muuttaa Fiskarsiin pikkuhiljaa. Ensimmäinen näyttely vuonna 1994 oli menestys. Vuonna 1996 perustettiin Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta, ONOMA. Vuoden 2019 alussa osuuskunnassa oli 117 jäsentä.

Nykyään Fiskarsin ruukissa toimii esimerkiksi puusepänverstaita, museoita, muotoilutoimisto, arkkitehtitoimisto, keramiikkaverstaita, lasihytti ja ravintoloita. Kokouspalveluja tarjoaa Hotel Tegel. 1649 perustetun rautaruukkiyhtiön perillinen on monitoimialakonserni Fiskars Oyj Abp.

LähteetMuokkaa

  • Fiskarsvillage.fi, Fiskarsin ruukin historiaa
  • Barbro Kulvik, Antti Siltavuori: Fiskars 1649 – 360 vuotta Suomen teollisuuden historiaa. Raasepori: Fiskars Oyj Abp, 2009. ISBN 978-951-98234-8-5.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Leppänen, Timo: Merkilliset nimet. Tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-720-1.