FM (kanadalainen yhtye)

kanadalainen yhtye

FM on kanadalainen progressiivisen rockin yhtye, jonka Cameron Hawkins ja Nash the Slash perustivat Torontossa vuonna 1976. Yhtyeelle tyypillisiä piirteitä ovat elektroninen äänimaailma, runsas syntetisaattorien käyttö sekä Star Trek -vaikutteiset sanoitukset. Useimmilla yhtyeen albumeilla soolosoittimina toimivat sähköviulu ja -mandoliini.

FM
Tiedot
Toiminnassa 1976–1989,
1994–1996,
2006,
2011–
Tyylilaji avaruusrock (1970-luvulla)[1]
progressiivinen rock, fuusiojazz, uusi aalto, elektroninen musiikki, pop[1][2][3][4]
synthpop (1980-luvulla)[5]
pop rock (1980-luvulla)[6]
Jäsenet

Cameron Hawkinslaulu, syntetisaattori, basso
Aaron Solomon, viulu, mandoliini
Edward Bernard, alttoviulu, mandoliini
Paul DeLong, rummut

Levy-yhtiö

Esoteric Recordings, 2011–

Kaksimiehisenä aloittaneen yhtyeen alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä kokeellista elektronista musiikkia. Rumpali Martin Deller liittyi yhtyeeseen 1977, ja sen tyyli alkoi kehittyä avaruusrockin, fuusiojazzin ja uuden aallon suuntaan. Tällä kokoonpanolla yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Black Noise, jolta ilmestynyt single ”Phasors on Stun” nousi hitiksi Pohjois-Amerikassa. Nash the Slash jätti yhtyeen saman vuoden lopulla ja hänet korvasi Ben Mink. Vuosikymmenen vaihteen albumeillaan FM siirtyi avaruusteemoista ja progressiivisesta musiikista urbaanimpaan rock- ja pop-tyyliin. Vuonna 1981 yhtye teki laajan Pohjois-Amerikan-kiertueen Rushin lämmittelijänä.

Nash the Slash palasi FM:n 1980-luvun puolivälissä, jolloin yhtye omaksui vaikutteita suosioon nousseesta syntikkapopista ja vei musiikkiaan radioystävällisempään ja kaupallisempaan suuntaan. Yhtye saavuttikin kohtalaista listamenestystä singleillään ”Just Like You” ja ”Dream Girl” ja oli kotimaassaan kysytty konsertoija. Vuonna 1988 yhtyeen musiikkia kuultiin Friday the 13th: The New Blood -kauhuelokuvan ääniraidalla. Deller jätti FM:n 1986, minkä jälkeen sen kokoonpanot ovat vaihdelleet ja yhtyeen toiminta on ollut useasti katkolla. Vuodesta 2011 lähtien yhtye on jälleen aktiivinen ja palannut progressiivisen rockin pariin, Cameron Hawkinsin ollessa ainoa jäljellä oleva klassisen kokoonpanon jäsen. Vuoden 2015 paluulevy Transformation oli yhtyeen ensimmäinen pelkästään uutta materiaalia sisältänyt albumi 28 vuoteen.

Historia muokkaa

Klassinen kokoonpano (1976–1977) muokkaa

Laulaja–kosketinsoittaja Cameron Hawkins ja viulusti–mandolinisti Nash the Slash tutustuivat toisiinsa jammaillessaan Clear-nimisen yhtyeen kanssa. Nash the Slash ei suuremmin välittänyt Clearista, mutta piti Hawkinsia lahjakkaana muusikkona, ja niinpä miehet perustivat 1976 oman yhtyeen, joka sai nimekseen FM.[7][8] Heidän visionaan oli kaksimiehinen elektroninen yhtye, jossa rytmiset elementit tuotettaisiin rumpalin sijaan muulla tavoin.[9][10] Merkittäviä esikuvia olivat Hawkwind ja Supertramp.[7] Hawkins ja Nash the Slash lainasivat eräältä ystävältään rahaa, jotta heidän ei tarvitsisi murehtia talousasioita, ja käyttivät seuraavat puoli vuotta harjoitellen ja säveltäen musiikkia.[9]

Heinäkuussa 1976 TVOntario taltioi FM:n 30-minuuttisen show’n, joka televisioitiin Nightmusic-ohjelmassa saman vuoden marraskuussa.[11] Esitys käsitti kappaleet ”Phasors on Stun”, ”One O’Clock Tomorrow” ja ”Black Noise” sekä kuvitteellisen yhtyeen biografian[8] ja sai myönteisiä arvioita.[11] Ensimmäisen varsinaisen konserttinsa FM soitti vain päiviä myöhemmin.[8] Yhtyeelle tarjoutui mahdollisuus esiintyä Kanadan yleisradioyhtiön (CBC) Who’s New -ohjelmassa, jolloin CBC esitti toivomuksen rumpalin mukanaolosta.[10] Rumpaliksi otettiin Nash the Slashin vanha soittokaveri Martin Deller, joka liittyi yhtyeen riveihin helmikuussa 1977.[8]

Uransa alussa FM vältti klubikeikkoja ja esiintyi lähinnä konserteissa, joiden yleisöt olivat pienempiä mutta motivoituneempia ja paremmin käyttäytyviä.[9] Yhtye sai mainetta epätavallisena mutta energisenä live-esiintyjänä ja keikkaili aktiivisesti Toronton seudulla.[8] CBC Records kiinnostui yhtyeestä, ja FM äänitti esikoisalbuminsa tuottaja Keith Whitingin johdolla 12 päivässä.[9][8][12] Black Noise -nimen saaneesta albumista julkaistiin kuitenkin vain 500 kappaleen painos, joka oli saatavilla ainoastaan postimyynnin kautta. Vuoden 1977 lopulla Nash the Slash jätti FM:n keskittyäkseen soolouraansa; hänen mielestään rumpalin mukaantulo oli vienyt yhtyeen musiikkia liian kaupalliseen suuntaan. Toisaalta Black Noisea on myös kutsuttu Nash the Slashin uran epäkaupallisimmaksi albumiksi.[8] Sitä pidetään yleensä FM:n parhaana albumina.[1]

Ben Minkin kanssa (1977–1983) muokkaa

Nash the Slashin tilalle otettiin Ben Mink, ja yhtye sai vuoden 1978 keväällä levytyssopimuksen pienen torontolaisen levy-yhtiön Labyrinth Recordsin kanssa. Labyrinth ei ollut kiinnostunut Black Noisen uudelleenjulkaisusta, vaan julkaisi FM:ltä uuden albumin Direct to Disc,[8] joka käsitti kaksi LP-levypuoliskon mittaista instrumentaalikappaletta. Pian Direct to Discin julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa toiminut Visa Records uudelleenjulkaisi Black Noisen, kun taas Kanadassa sen julkaisi Passport Records. Black Noise menestyi tällä kertaa hyvin ja ansaitsi kultalevyn yli 100 000 myydyllä kappaleella. Single ”Phasors on Stun” nousi listoilla 20 suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa[8] ja on sittemmin nauttinut kulttisuosiota.[12]

FM tuki Black Noisen uudelleenjulkaisua mittavalla Pohjois–Amerikan-kiertueella, mutta joutui pian taloudellisiin ongelmiin. Yhtyeen oli määrä saada rojaltinsa Visa Recordsin kautta, mutta yksikään kanadalainen jakelija ei välittänyt rojalteja Visalle. Sekä Visa että FM jäivät siis ilman osuuttaan albumimyynnistä Kanadassa.[8] Samaan aikaan suunnitelmat uuden albumin tekemisestä kariutuivat, kun FM:n albumeja Kanadassa levittänyt yhtiö GRT meni konkurssiin. Passport Records siirtyi Capitol Recordsin alaisuuteen, ja Surveillance-nimen saanut uusi albumi ilmestyi lopulta kesällä 1979. Albumilla yhtye jatkoi tavaramerkeikseen muodostuneiden avaruusteemojen ympärillä.[8]

Vuonna 1980 julkaistu City of Fear oli FM:n ensimmäinen yhteistyö Peter Gabrielia tuottaneen Larry Fastin kanssa.[8] Albumi vei yhtyeen tyyliä popmusiikin suuntaan[13] ja sanoitukset alkoivat käsitellä maanläheisempiä aiheita. Syyt kaupallisempaan tyyliin olivat osittain taloudelliset, mutta yhtye alkoi myös kyllästyä avaruusteemoihin. Lisäksi Hawkins koki, että science fiction oli Tähtien sodan (1977) saavuttaman suosion myötä muuttunut kliseeksi.[14] City of Fear sai myönteisiä arvosteluja[8] ja esimerkiksi AllMusicin kriitikko Sean Carruthers nimeää sen yhtyeen parhaaksi albumiksi.[13]

Ben Mink julkaisi 1980 sooloalbumin Foreign Exchange, jolla myös Hawkins ja Deller soittivat.[8][15] Seuraavana vuonna FM lämmitteli Rushia yhtyeen Moving Pictures -albumin tiimoilta tekemällä Pohjois–Amerikan-kiertueella. Yhtyeet esiintyivät jopa kymmenien tuhansien ihmisten yleisöille, ja Hawkins muisteli kiertuetta myöhemmin yhtenä uransa kohokohdista.[1] Keväällä 1983 Mink lähti FM:stä soolouralle.[8]

Nash the Slashin paluu (1984–1986) muokkaa

Minkin lähdettyä Hawkins ja Deller alkoivat puuhata Nash the Slashia takaisin FM:ään. Nash the Slash taas etsi yhtyettä, jonka kanssa voisi tehdä kiertueita. Seurasikin FM:n ja Nash the Slashin yhteiskiertue, jolla Nash esiintyi sekä sooloartistina että FM:n jäsenenä.[8][11][16] Uuden FM-albumin valmisteluja haittasi Passport Recordsin konkurssi, mikä jätti yhtyeen jälleen ilman levy-yhtiötä.[8] Nash the Slashilla oli kuitenkin oma levytyssopimuksensa Quality Recordsin kanssa, ja 1984 julkaistulla Nash the Slashin soololevyllä American BandAges olivatkin mukana sekä Hawkins että Deller.[8][11]

Vuonna 1985 ilmestyi FM:n uusi albumi Con-Test, joka oli ensimmäinen FM-albumi, jolla kuultiin kitaraa.[11] Sekä Ben Mink että Nash the Slash osallistuivat albumin tekemiseen.[5] Con-Test ei juurikaan muistuttanut yhtyeen alkuaikojen tyyliä, vaan se edusti radioystävällistä popmusiikkia, mikä oli pettymys yhtyettä pitkään seuranneille faneille.[5] Albumi sai kuitenkin myönteisiä arvosteluja,[8] ja sillä oli pari hittiä.[5] Singlenä ja musiikkivideona julkaistu ”Just Like You” menestyi parhaiten[11] ja saavutti Kanadan singlelistalla sijan 38. Quality Recordsin konkurssi toi kuitenkin jälleen uusia vaikeuksia.[8] MCA Records kiinnitti yhtyeen ja piti Con-Testin saatavilla, mutta suurempi menestys jäi kuitenkin saavuttamatta, mihin toistuvat viivytykset ja taloudelliset ongelmat saattoivat osaltaan vaikuttaa.[11] Deller kyllästyi ja jätti yhtyeen kesällä 1986 voidakseen viettää enemmän aikaa perheensä kanssa.[11][8]

Viimeiset vuodet (1986–1990) muokkaa

Hawkins ja Nash the Slash päättivät jatkaa toimintaa ja pestasivat Dellerin tilalle Greg Critchleyn. Lisäksi yhtyeeseen otettiin ensimmäistä kertaa neljäs jäsen, kitaristi Simon Brierly. Uusi albumi Tonight julkaistiin vuonna 1987.[11] Albumin materiaali oli pääasiassa Hawkinsin ja tuottaja Michael Waiten kirjoittamaa ja vei FM:n musiikkia vieläkin kaupallisempaan suuntaan, mistä Nash the Slash ei pitänyt. Hänen panoksensa albumin tekoon olikin vähäinen.[17] Viittä Tonightin kappaletta käytettiin Friday the 13th: The New Blood -elokuvan ääniraidalla. Albumilta julkaistiin myös useita singlejä ja musiikkivideoita. Niistä parhaiten menestyi ”Dream Girl”, joka ylsi sijalle 41. Itse albumi sai kuitenkin heikon vastaanoton[11] ja FM:n etääntyminen perinteisestä tyylistään heikensi yhtyeen uskottavuutta.[17]

FM tuki Tonightia lähes kaksivuotisella kiertueella, jolla Randy Cooke korvasi Critchleyn rummuissa.[11] Kiertue oli taloudellisesti erittäin menestyksekäs, ja FM oli yksi Kanadan suosituimmista live-esiintyjistä.[18] Parhaimmillaan yhtye teki lähes 200 konserttia vuodessa.[1] Nash the Slash erosi FM:stä vuonna 1989,[11] mutta Hawkins ja Brierly jatkoivat vielä jonkin aikaa kahden uuden jäsenen kanssa. Mandoliinia ja viulua soitti Martin Shaw ja rumpuihin tuli Paul Marangoni. Konsertoinnit muuttuivat satunnaisiksi, ja FM lopetti toimintansa vuonna 1989 tai 1990.[8][16]

Paluu (1994–1996) muokkaa

Hawkins perusti vuonna 1994 itsenäisen levy-yhtiön Now See Hear, joka uudelleenjulkaisi Black Noisen CD:nä.[8] Yhtye sai tuolloin ensimmäistä kertaa rojalteja albumin myynnin tuottamasta voitosta.[12] Koska CBC Records oli hävittänyt vanhat masternauhat, Black Noise remasteroitiin hyväkuntoiselta vinyyliltä. Myös City of Fearin ja Surveillancen masterit olivat kadonneet.[8] Black Noisen uudelleenjulkaisun myötä kiinnostus FM:iä kohtaan heräsi heräsi uudelleen, ja Hawkins suostutteli Dellerin ja Nash the Slashin tekemään paluun. Yhtye palasi vanhaan progressiiviseen tyyliinsä ja esiintyi aktiivisesti parin vuoden ajan. Livealbumi Retroactive: The FM Archives Vol 1 sisälsi yhtyeen vanhoja klassikoita sekä kaksi uutta kappaletta, ”Retroactive” ja ”This Lonely World”. Kesän 1996 festivaaliesiintymisten jälkeen FM hajosi jälleen.[8][11]

FM 2000-luvulla muokkaa

Nash the Slash julkaisi vuonna 2001 ennenjulkaisematonta materiaalia Black Noisen ja Con-Testin sessioista nimellä Lost in Space. Vaikka kyseessä oli käytännössä FM-albumi, yhtyeen nimeä ei mainittu julkaisussa – sen sijaan albumin tekijäksi oli merkitty ”Nash the Slash, Cameron Hawkins & Martin Deller”. Lisäksi albumi oli julkaistu Dellerin ja Hawkinsin tietämättä. Tämä johti välirikkoon, eikä Nash the Slash sen jälkeen tehnyt yhteistyötä FM:n kanssa.[8][12]

Vuonna 2006 Hawkins ja Deller kokosivat FM:n uudelleen. Viulua ja mandoliinia soitti tällä kertaa italialainen Claudio Vena. Yhtye soitti Torontossa pari konserttia ennen esiintymistä NEARFest-festivaaleilla Pennsylvaniassa.[8] Yhtyeen repertuaariin kuului myös kaksi uutta kappaletta, Venan instrumentaali ”Planet Vega”[19] sekä Hawkinsin säveltämä ”Trial By Fire”.[20] Nearfestin jälkeen yhtye hajosi, vaikka suunnitelmiin oli alun perin kuulunutkin uuden materiaalin äänittäminen.[8]

Vuonna 2011 Hawkins perusti FM:n uudelleen rumpali Paul DeLongin kanssa.[21] Martin Deller ei ollut saatavilla, koska oli muuttanut Kööpenhaminaan. Hawkins ja DeLong aloittivat uuden materiaalin säveltämisen samana vuonna.[1] Seuraavana vuonna yhtyeeseen liittyi viulisti Ivana Popovic, jonka kuitenkin korvasi vielä samana vuonna Aaron Solomon, joka soittaa viulua ja mandoliinia. Hawkins yhtyetovereineen aloitti uuden materiaalin kirjoittamisen heti yhtyeen uudelleen perustamisen jälkeen.[21] Vuoden 2013 tienoilla yhtyeeseen liittyi myös alttoviulua ja mandoliinia soittava Edward Bernard, kun Solomon joutui näyttelijäntöidensä vuoksi ottamaan virkavapaata äänitysten tekemisestä. Bernard oli aikoinaan tutustunut FM:n käytyään sen konsertissa 11-vuotiaana.[1]

Vuonna 2013 FM sai levytyssopimuksen Esoteric Recordingsilta, joka julkaisi CD:nä yhtyeen varhaisen tuotannon.[22] Esoteric julkaisi vuonna 2014 FM:ltä livealbumin Nearfest 2006 ja seuraavana vuonna kokonaan uutta materiaalia sisältäneen studioalbumin Transformation.[19] Äänitykset tapahtuivat muusikoiden kotistudioissa ja jäsenet tapasivat toisensa samanaikaisesti vasta promootiovalokuvien ottamisen yhteydessä.[1]

Alkuperäisjäsen Nash the Slash kuoli toukokuussa 2014.[23] Hawkins on kuvaillut häntä lahjakkaaksi mutta samalla itsepäiseksi ja ailahtelevaiseksi muusikoksi. Toistuvat eroamiset johtuivat Hawkinsin mukaan siitä, että Nash the Slash sekä innostui että kyllästyi FM:ssä soittamiseen nopeasti.[1]

Vuonna 2015 rock-lehti Rolling Stone valitsi Black Noisen 48:nneksi parhaaksi progressiiviseksi albumiksi.[2]

Yhtyeen musiikki muokkaa

Musiikkinäytteet
”Phasors on Stun” FM:n ensimmäiseltä albumilta Black Noiselta (1977) on yhtyeen tunnetuin kappale. Se sekoittaa progressiivisen rockin ja radioystävällisen popin elementtejä.[1]
”Just Like You” Con-Test -albumilta (1985) oli yhtyeen synth pop -kauden menestynein singlejulkaisu.[11]
”Children of Eve” Transformation -albumilta (2015) edustaa yhtyeen uuden tuotannon taiteellisesti kunnianhimoisempaa laitaa.[24]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

FM:n musiikkityyli on vaihdellut vuosien mittaan paljon. Yhtye aloitti uransa progressiivisella rockilla aikana, jolloin tyylilajin suosion huippukausi alkoi jo olla ohi.[2] Esikoisalbumi Black Noisen kappaleet ovat pitkiä, monimutkaisia ja elektronisia.[9] Albumin musiikki on sekoitus poppia, progressiivista rockia ja fuusiojazzia,[3] johon yhdistyvät runsaat syntetisaattorit ja uuden aallon vaikutteet.[2] Yhtyeen varhaistuotannossa ei kuulla lainkaan kitaraa, vaan sen korvaavat sähkömandoliini ja -viulu, jotka erottavat yhtyeen muista scifi-henkisistä progeyhtyeistä. Sanoitukset käsittelevät pääasiassa avaruusmatkailua ja vieraiden maailmojen asuttamista.[25][1] Esimerkiksi kappaleen ”Phasors on Stun” nimi viittaa Star Trekissä usein kuultuun kehotukseen asettaa vaiheisena tunnettu ase tainnutusasetukselle (”Set phasers to stun”).[26] Black Noisen tyyliä onkin luonnehdittu ”avaruusrockiksi” (space rock).[1]

Direct to Disc -albumilla progressiivisen rockin ja fuusiojazzin vaikutteet ovat entistä enemmän esillä. Albumin kappaleet ovat pääasiassa instrumentaalisia ja sisältävät myös improvisaatiota. Kokeellisella albumilla kuullaan muun muassa Dellerin aivosähkökäyrää syntetisaattorin läpi ajettuna.[4] Kumpikin Direct to Discin kappaleista kestää yli 15 minuuttia.[27] Black Noise ja Direct to Disc ovat FM:n progressiivisimmat albumit.[4]

Surveillance muistuttaa tyylillisesti edeltäjiään mutta on kaupallisempi. Elektronisia ja kokeellisia elementtejä on vähemmän ja kappaleet ovat tiiviimpiä ja helppotajuisempia.[14] Vaikka sanoitukset jatkavat tieteisteemojen ympärillä,[8] ne ovat kuitenkin maanläheisempiä. Seuraava albumi City of Fear jatkaa samaan suuntaan[14] ja hylkää avaruusrock-vaikutteet kokonaan. Sovitukset ovat yksinkertaisempia ja rakentuvat Ben Minkin särjetyn, sähkökitaraa muistuttavan mandoliinisoundin ympärille. Mukana on aiempaa aggressiivisempia, perinteistä rock-tyyliä edustavia kappaleita,[1] mutta myös progressiivisia vaikutteita on edelleen mukana. Sean Carruthers on verrannut albumin tyyliä Peter Gabrielin tuolloisiin, ”edistysmielisiin” albumeihin.[13] Minkin mukaan FM:n ensimmäiset albumit kertovat avaruuteen eksymisestä, mutta City of Fear kertoo siitä, millaista on eksyä kaupunkiin.[28] Hawkins taas on kuvaillut tyylilajin muutosta näin:[29]

»Surveillance oli yritys tuoda avaruusalus lähemmäksi maapalloa. City of Fearilla se laskeutuu.»

1980-luvulla yhtyeen musiikki muuttui huomattavasti. Con-Test edustaa lähinnä synthpop-musiikkia ja on tyyliltään kaupallinen ja radioystävällinen. Kappaleissa on tanssittavia elektronisia rytmejä, joita korostetaan syntetisaattorin orchestra hit -efekteillä.[5] Con-Test on myös ensimmäinen FM-albumi, jolla on mukana kitaristi.[11] Sama tyyli jatkuu Tonightilla. Vaikka musiikki on pop-painotteista, mukana on Nash the Slashin soittamia epätavallisia soittimia.[6] Musiikillisesti Tonightin on sanottu muistuttavan The Carsia.[11][25]

Vuoden 2015 paluulevy Transformation sekoittaa yhtyeen aiempia tyylejä ja mukana on sekä progressiivisen rockin, fuusiojazzin että synthpopin elementtejä.[24] Syntetisaattorit ja mandoliinit ovat pääasiassa taka-alalla, ja eniten esillä ovat jousisoittimet. Sävellykset eivät myöskään ole yhtä monimutkaisia kuin yhtyeen ensimmäisillä levyillä.[30] Muutamat sanoituksista käsittelevät avaruusmatkailua, mutta yleisempiä teemoja ovat ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuus kuten yhteistyö, rakkaus ja kestävä kehitys.[25] Hawkinsin mukaan yhtyeen tavoitteena oli tehdä mahdollisimman progressiivinen albumi, joka olisi ”kaupallinen itsemurha”. Lopputulosta on kuvailtu eklektiseksi[1] eikä se juurikaan muistuta yhtyeen aiempaa tuotantoa,[30] mikä oli tietoinen ratkaisu.[1]

Diskografia muokkaa

Jäsenet muokkaa

Alkuperäinen kokoonpano (1976–1977)

Klassinen kokoonpano (1977, 1984–1986, 1994–1996)

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Nash the Slash: laulu, syntetisaattori, viulu, mandoliini, kellopeli
  • Martin Deller: rummut, syntetisaattori

1977–1983

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Ben Mink: viulu, mandoliini
  • Martin Deller: rummut, syntetisaattori

1986–1988

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Nash the Slash: laulu, syntetisaattori, viulu, mandoliini, kellopeli
  • Greg Critchley: rummut
  • Simon Brierly: kitara

1988

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Nash the Slash: laulu, syntetisaattori, viulu, mandoliini, kellopeli
  • Randy Cooke: rummut
  • Simon Brierly: kitara

1989

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Martin Shaw: viulu, mandoliini
  • Paul Marangoni: rummut
  • Simon Brierly: kitara

2006

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Claudio Vena: viulu, mandoliini
  • Martin Deller: rummut, syntetisaattori

2011

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Paul DeLong: rummut, syntetisaattori

2012

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Ivana Popovic: viulu, mandoliini
  • Paul DeLong: rummut, syntetisaattori

2012–2013

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Aaron Solomon: viulu, mandoliini
  • Paul DeLong: rummut, syntetisaattori

Nykyinen kokoonpano (2013–)

  • Cameron Hawkins: laulu, syntetisaattori, basso
  • Aaron Solomon: viulu, mandoliini
  • Edward Bernard: alttoviulu, mandoliini
  • Paul DeLong: rummut, syntetisaattori

Lähteet muokkaa

  • Stone, Mad: FM. ([1][2][3][4]) Canadian Musician, elokuu 1980, s. 31–48. Kanada: (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Ashcroft, Phil: FM discuss the turbulent past, touring with Rush and their big return Prog: Astounding sounds, amazing music. 26.2.2016. Louder Sound. Viitattu 6.10.2019. (englanniksi)
  2. a b c d Reed, Ryan: 48. FM, 'Black Noise' (1977) (50 Greatest Prog Rock Albums of All Time: From the Court of the Crimson King to the Comatorium) Rolling Stone. 17.6.2015. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  3. a b FM — Black Noise, lp, 1977, Canada Mutant Sounds. 25.5.2007. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  4. a b c Weppler, Darryl: FM – Headroom: Direct To Disc ProgSphere. 10.10.2012. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  5. a b c d e Carruthers, Sean: FM: Con-Test Allmusic. Viitattu 27.9.2013. (englanniksi)
  6. a b DeGagne, Mike: FM: Tonight Allmusic. All Media Network. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  7. a b Wilcox, John A.: A Few Words With...Nash The Slash progsheet. noin 2011. Arkistoitu . Viitattu 12.4.2013. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac FM CanadianBands.com. Viitattu 7.10.2019. (englanniksi)
  9. a b c d e Stone, s. 31.
  10. a b Sharp, Keith: FM: Remastered Classic Keeps Band’s Spirit Alive The Music Express. 29.10.2014. Viitattu 12.10.2016. (englanniksi)
  11. a b c d e f g h i j k l m n o p Artist: Nash the Slash The Canadian Pop Encyclopedia. Viitattu 27.9.2013. (englanniksi)
  12. a b c d Nash the Slash CanadianBands.com. Viitattu 27.9.2013. (englanniksi)
  13. a b c Carruthers, Sean: FM: Discography (ks. myös City of Fearin arvostelu) Allmusic. Viitattu 7.10.2019. (englanniksi)
  14. a b c Stone, s. 48.
  15. Ben Mink – Foreign Exchange. Discogs. Viitattu 15.8.2020.
  16. a b Dillon, Charlotte: FM: Biography Allmusic. Viitattu 27.9.2013. (englanniksi)
  17. a b Darville, Jordan: RIP Nash The Slash: Our final interview with the Toronto avant-garde pioneer Chart Attack. 13.5.2014. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  18. Burga, David E.: R.I.P. – Nash the Slash ("The reformation in the mid-80’s, we were actually the second highest grossing club act in Canada after David Wilcox. We were out on the road for 18 months straight and we did very well.") davidburga.wordpress.com. 13.5.2014. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  19. a b Strik, Henri: FM — Transformation Background Magazine. 2015. Viitattu 8.10.2019. (englanniksi)
  20. FM ‎– NEARfest 2006 Discogs. Viitattu 7.10.2019. (englanniksi)
  21. a b FM announces new recording project FM:n kotisivut. 2012. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  22. Esoteric Recordings to release FM catalog FM:n kotisivut. 2013. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  23. Experimental rocker Nash the Slash dead at 66 12.5.2014. CTV News. Viitattu 23.5.2014. (englanniksi)
  24. a b Mulvey, Bob: FM – Transformation The Progressive Aspect. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  25. a b c Hobkirk, Neil: Science Fiction Double Feature: “Black Noise” (reissue) and “Transformation” by FM (2014, 2015; Convexe) Wall of Sound. 2.6.2015. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  26. Marshall, Rick: The Origins of 11 Famous Star Trek Lines Mental Floss. 2013. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  27. FM: Direct to Disc Allmusic. All Media Network. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)
  28. "We're definitely moving away from the lost in space concept and bringing it down to lost in the city." Stone, s. 48.
  29. "Even in Surveillance there was an attempt to bring the spaceship down closer to earth. With this album, it's going to land." Stone, s. 48."
  30. a b Strik, Henri: FM — Transformation Background Magazine. 2015. Viitattu 11.10.2016. (englanniksi)