Elias Kukkonen
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Elias Kukkonen (22. kesäkuuta 1904 Pietari – 13. tammikuuta 1997 Pori) oli porilainen taiteilija, huutokauppameklari ja nuohoojamestari.
Perhetausta muokkaa
Elias Kukkonen syntyi 22. kesäkuuta 1904 Pietarissa Nevski prospektin varrella asuneen suomalaisen suutarin Robert Kukkosen ja hänen Helena-vaimonsa (o.s. Pulkkinen) esikoisena. Robert ja Helena olivat menneet avioliittoon vuonna 1903 Pietarin suomalaisen seurakunnan kirkossa. Eliaksen Toivo-veli syntyi vuotta myöhemmin Pietarissa. Robert Kukkonen teki suutarintöitä kotona ja suuressa sveitsiläisessä suutarinverstaassa. Vuonna 1909 perhe muutti Pietarista Impilahdelle, missä syntyivät nuoremmat veljet Frans ja Leo. Koulunkäyntinsä Elias aloitti Impilahdella, missä hän vietti nuoruutensa. Vuonna 1918 perhe muutti Liperiin Taipaleen kylään, sieltä Outokumpuun lyhyeksi aikaa ja jälleen takaisin Liperiin. Perheelle tuli jälleen muutto Liperistä lapsuusmaisemiin Impilahden Kerisyrjään ja sieltä edelleen Läskelään. Syksyllä 1923 Elias Kukkonen oli kutsunnoissa Impilahden kirkolla ja seuraavana syksynä hän ilmoittautui joukko-osastoonsa Viipurin Rykmenttiin. Hänet määrättiin kolmanteen pataljoonaan kolmanteen komppaniaan neljänteen ryhmään. 25 päivän palveluksen jälkeen hänet siirrettiin nostoväen kolmanteen luokkaan ja hän vapautui palveluksesta.
Sortavalassa armeijakaverinsa luona käydessään Elias oli kiinnittänyt huomiota silitysliikkeessä työskennelleeseen häntä neljä vuotta nuorempaan karjalaiskaunottareen, Hilja Rupposeen. Isänsä kuoleman jälkeen Elias Kukkonen muutti Läskelästä Tampereelle. Muutettuaan Tampereelta vuonna 1926 Turkuun hän jatkoi kirjeenvaihtoa Sortavalaan ja eräs kirje olikin kihlauskirje. Elias Kukkonen avioitui Sortavalassa 2. syyskuuta 1928 Hilja Rupposen kanssa. He asuivat Turussa hellahuoneessa ja saivat kaksi lasta, Erkin (syntyi 1930) ja Eilan (syntyi 1934). Vuonna 1935 perhe muutti Mänttään. Länsi-Suomen kierroksen jälkeen perhe muutti 1930-luvun lopulla takaisin Impilahdelle ja edelleen Käkisalmeen. Sodan aikana he joutuivat lähtemään evakkomatkalle ensin oma-aloitteisesti Värtsilään sukulaisten luo, sitten takaisin kotiin Käkisalmeen ja sieltä edelleen Kiteen Ruppovaaraan sukulaisten luo. Käkisalmen luovutuksen jälkeen perhe muutti lyhyeksi aikaa Pieksämäelle ja sieltä edelleen Mäntän Riihossaloon, kunnes saatuaan Porista nuohoojamestarintöitä Elias Kukkonen haki perheensä Poriin 1. maaliskuuta 1941.
Nuohoojamestari ja huutokauppameklari muokkaa
Elias Kukkosen ensimmäinen työpaikka oli koulun päättymisen aikaan tukinuitossa Utrassa, muutaman kilometrin päässä Joensuusta. Läskelän paperitehtaalla Elias toimi rullauskoneella apulaisena polkupyörärahoja ansaitsemassa 16-vuotiaana, minne Impilahden Kerisyrjästä oli matkaa 7 kilometriä. Varsinaisen työelämän Elias Kukkonen aloitti 1920-luvulla Tampereella Frenckellin paperitehtaalla liimauskoneen hoitajana.
Vuonna 1926 Elias Kukkonen muutti Turkuun nuohoojaoppilaaksi äitinsä serkun Aleksanteri Pulkkisen suosituksesta. Vuonna 1934 Kukkonen sai nuohoojamestarikirjan Tampereen Käsityöläisyhdistykseltä. Jo seuraavana vuonna hän pääsi G. A. Serlachiuksen tehtaille Mänttään nuohoojaksi, mistä hän sitten siirtyi lapsuusmaisemiinsa Impilahden kunnan nuohoojamestariksi. Vuonna 1939 hän sai Käkisalmen kaupungin nuohoojamestarin pestin, kunnes hänet komennettiin jatkolääkintäkursseille ja linnoitustöihin Taliin. Elias nimitettiin Käkisalmessa ensiapuryhmän johtajaksi. Sodan jälkeen Kukkonen oli Pieksämäellä lääkintämiehenä sankarivainajien arkuttajana ja Kuoreveden lentokentällä lämmittäjien esimiehenä, kunnes hänet siirrettiin lääkintävääpeliksi Hämeenlinnaan armeijan varikolle. Vuonna 1941 Elias Kukkonen päätyi Porin kaupungin nuohoojamestariksi, perusti oman nuohousliikkeen ja teki pitkän työuran Porissa nuohoojamestarina.
Elias Kukkonen toimi vuodesta 1943 lähtien huutokauppameklarina yli 1000 huutokaupassa. Hän oli useimmille porilaisille tuttu ja värikäs hahmo yli 40-vuotisen meklariuransa ajan ja vielä sen jälkeenkin. Hänen tavaramerkkinään oli kuvallinen lehti-ilmoitus, jossa hänellä oli päässään musta baskeri, kädessä huutokauppavasara ja naama naurussa. Hän osallistui myös valtakunnallisiin meklarikilpailuihin ja sijoittui kolmanneksi Kuopiossa pidetyissä kilpailuissa. Kunniakirjan arvosanalla laudatur hän sai APU-lehden Helsingin kauppatorilla järjestämässä kaikkien helppoheikkien ja meklarien Suomen mestaruuskilpailuissa 27.10.1963. Viimeisen huutokauppansa hän piti 15. marraskuuta vuonna 1986 Porissa Cotton Clubilla, Porin Puuvillassa, jossa myöhemmin on toiminut Porin yliopistokeskus. Vuonna 1987 hän kuitenkin vielä kerran lähti meklariksi auttamaan sotaveteraanien toritapahtumaan, jossa hän huudatti Pirkko Työläjärven unkarilaisen jakun, poliisimestari Antti Suomisen polkupyörän, palopäällikkö Lauri Syrjän suojakypärän, kaupunginjohtaja Martti Sinisalmen villatakin ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Mikko Elon solmion.
Urheilua, musiikkia ja teatteria muokkaa
Työnsä ohella Elias Kukkonen oli aktiivinen monella saralla. Hän harrasti muun muassa pyöräilyä ja ajoi ensimmäisen kilpailunsa 30-vuotiaana vuonna 1934. Vuonna 1950 hänet valittiin kilpailuharrastuksensa ohella Porin Tarmon pyöräilyjaoston puheenjohtajaksi. Vuonna 1960 hän toimi Suomen pyöräilyjoukkueen huoltajana legendaarisessa Varsova-Berliini-Praha -ajossa.
Elias Kukkonen soitti myös huuliharppua ja esiintyi julkisesti lukuissa tapahtumissa muun muassa tanssikavaljeerinsa, räsynukkenaisen, kanssa. Esiintymisten lisäksi hän harrasti aktiivisesti teatteria ja oli iltanäyttelijänä Porin teatterissa. Hänen teatteriuransa huipentui näytelmien ohjaajana useilla paikkakunnilla Satakunnassa. Hän sai mainetta myös maskeeraus- ja kulissimaalaustaidoistaan.
Taiteilija nuoruudesta alkaen – savenvalajaksi eläkeläisenä muokkaa
Elias Kukkonen oli lahjakas piirtäjä ja hän harrasti kuvataiteita lapsesta saakka, vaikka hänen isänsä ei sitä hänen nuoruudessaan oikein suvainnutkaan. Vanhemmiten hän maalasi lukuisia tauluja, teki hiilipiirroksia ja piirsi aina savityönsä ensin.
Jäätyään eläkkeelle vuonna 1969 Kukkonen paneutui keramiikkataiteeseen. Hän alkoi luoda savesta pienoisveistoksia. Naivistiseen ja humoristiseen tyyliin muotoillut patsaat kuvasivat pääasiassa huutokaupoista ja toreilta tuttuja henkilöhahmoja. Myös monet merkkihenkilöt, kuten presidentti Mauno Koivisto ja marsalkka Mannerheim, ovat veistosaiheena viehättäneet tätä itseoppinutta kansantaiteilijaa. Kukkosta kiinnosti keramiikkatöiden teossa erityisesti materiaalien käyttäytyminen ja siksi hän teki paljon kokeiluja erilaisilla savilaaduilla ja lasituksilla, eivätkä esineet aina pysyneetkään koossa hankalassa polttovaiheessa. Porin kaupungin alueella on maaperässä paljon savea, ja maankaivajat pyysivätkin usein Elias Kukkosta tarkistamaan, soveltuuko kaivuussa esiin tullut savi hänen savitöihinsä. Hänellä oli tapana maistamalla selvittää saven laatu. Kerran hän haki savea jopa Rodoksesta asti.
Elias Kukkonen lahjoitti veistoksiaan ja saviesineitään yhdistyksille ja yhteisöille, liikelaitoksille ja ystävilleen. Lokakuun 11. päivänä 1975 sisäministeri Heikki Koski sai pienoisveistoslahjoituksen taiteilijan kotona. Vuonna 1977 Kukkonen lahjoitti 22 saviveistoksen Huutokauppasarjansa Satakunnan Museoon. Hän teki myös 27 hahmoa käsittävän Porin Tori -sarjan, joka on sanomalehti Satakunnan Kansan hallussa.
Lähteet muokkaa
- Holopainen, Veijo-Lassi: Meklari Elias. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1989. ISBN 951-95837-1-8.