Eijaa! Jo laulaa sielu kiitostansa
Virsi Eijaa! Jo laulaa sielu kiitostansa, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan virsi 619 on tanskalainen, tuntemattoman virrentekijän kirjoittama virsi.
Virttä on pidettu porvarisrouva Elle Andersdatterin kirjoittamana. Todennäköisesti hän ei ole virren tekijä, vaan se on omistettu hänelle, muodostavathan virren tanskankielisen alkutekstin säkeistöjen alkusanojen ensimmäiset kirjaimet akrostikonin Elle Andersdater. Akrostikon (nimikoitu virsi) oli aikanaan yleinen tapa joko kätkeä virren tekijän nimi tai sen henkilön nimi, jolle virsi oli omistettu, virren säkeistöihin. Akrostikon toimii yleensä vain virren alkukielisessä tekstissä, ei käännöksissä.[1][2]
Alkuaan virressä oli 15 säkeistöä. Se on julkaistu arkkiveisuna 1639 Kööpenhaminassa arkissa "Tuende aandelige Vjser" ja vuonna 1642 se oli useissa tanskalaisissa virsikirjoissa. Sen raamatullisina lähtökohtina ovat Psalmien kirjan psalmi 45 ja Ilmestyskirjan luku 21. Tanskalainen alkuteksti vaihtelee osin minä, sinä ja me-muodossa. Ruotsinnos ja sen myötä suomennos on vain minä-muodossa.[3] Virsi käännettiin ruotsiksi 1668 Göteborgissa ja julkaistiin Olaus Fosseliuksen Manualessa, ”Manuale eller een ny handbok." Suomennos vuodelta n. 1683 seuraa sitä. Ruotsissa virttä on kutsuttu myös nimellä ”nävervisan”. Tätä tuohivirsi-nimeä on selitetty mm. sillä, että se olisi kirjoitettu tuohenpalasille tai että sen sävelmää olisi Taalainmaalla soitettu tuohitorvella. Todennäköisempi selitys on kuitenkin kielitieteellinen: Juhlaa tarkoittava termi ”gästabud” on vanhassa tanskassa ollut ”nadvere”, vrt. ruotsin ”nattvard”, ehtoollinen. Tämä sana on sitten kansan suussa muuttunut juhlavirrestä tuohivirreksi.[2]
Virsi on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa virsi 619 Eijaa! Jo laulaa sielu kiitostansa. Virren tekijää ei mainita. (Suom. n. 1683. Virsikirjaan 1692. Uud. Elias Lönnrot 1865, Anna-Maija Raittila 1984.) Virren sävelmä: Toisinto Kuortaneelta.
Ruotsin kirkon virsikirjassa virrestä on kaksi versiota. Virsikirjan ekumeenisessa osassa virsi 325 I hoppet sig min frälsta själ förnöjer / Eijaa, jo laulaa sielu kiitostansa (Tanskalainen 1639 (Elle Andersdatter?, Ruots. Olaus Forsselius 1668, J. O. Wallin 1819. Suom. n. 1683, Anna-Maija Raittila 1984, 1999). Virren ruotsinkielinen teksi on vanhimman ruotinnoksen muokkaus, jonka tekijä on J. O. Wallin.
Ruotsin kirkon omassa virsiosassa se on Olof Hartmanin uudelleen kääntämänä ja muokkaamana, virsi 639 Mitt hjärta vidgar sig / Nyt riemu sieluni yli äärten täyttää (Olov Hartman tanskalaisen virren (1639) ja Olaus Forsseliuksen (1668) muk. 1980. Suom. Anna-Maija Raittila 1999. Molempien virsien sävelmänä ruotsalainen muunnelma saksalaisesta kansansävelmästä 1589. Sävelmän nykyinen muoto pohjautuu 1901 ilmestyyneen Svensk Koralbok -kirjan muotoon sekä 1934 ilmestyneen Förslag till Alternativa koralen- kokoelman muotoon.[2]
Tanskan kirkon virsikirjassa on virrestä nelisäkeistöinen versio, virsi 531 Eja, min sjæl ret inderlig. Se pohjautuu virren ruotsinkieliseen käännökseen.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ 619 Eijaa! Jo laulaa sielu kiitostansa virsikirja.fi. Viitattu 14.2.2022.
- ↑ a b c Per Olof Nisser, Inger Selander, Hans Bernskiöld: Psalmernas väg Kommentaren till text och musik i Den svenska psalmboken Band 2 Psalmerna 205-429, s. 307,309. Wessmans musikförlag AB Visby, 2017. ISBN 978-91-877-052-0. (ruotsiksi)
- ↑ Oscar Lövgren: Psalm- och sånglexikon, s. 18. Gummesons bokförlag, Stockholm, 1964. (ruotsiksi)
- ↑ 531 Eja, min sjæl ret inderlig dendanskesalmebogonline.dk. Viitattu 14.2.2022. (tanskaksi)