Eheytyminen
Eheytyminen tarkoittaa Suomen historiassa ajanjaksoa sisällissodan ja talvisodan välissä, jonka aikana suomalaisten kahtiajako punaisiin ja valkoisiin alkoi häilyä ja kansakunta eheytyi yhtenäiseksi puolustamaan maata Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan.
Sisällissodan jälkeen eheytymispolitiikkaa ajoi etenkin K. J. Ståhlberg, joka kannattajineen katsoi, että sisällissodan taustalla olivat yhteiskunnalliset epäkohdat, jotka oli korjattava.[1] Eheyttämisen tarkoituksena oli turvata demokratian säilyminen Suomessa, mikä muun muassa Baltian maissa epäonnistui.[2]
Eheytymistä edesautettiin usein lakisäädöksin. Maanviljelijöiden asemaa paransivat torpparilaki kesällä 1918 ja maanhankintalaki Lex Kallio 1922. Kahdeksan tunnin työpäivästä oli päätetty jo ennen sisällissotaa, ja sen rinnalle määrättiin useita sosiaalilakeja, kuten köyhäinhoitolaki, terveydenhuoltolaki ja vanhuus- ja työkyvyttömyyslaki. Tasa-arvoa paransivat yleinen oppivelvollisuus 1921 ja yleinen asevelvollisuus 1922.[1] Kieltolain 1919–1932 katsottiin parantavan työväen sosiaalista hyvinvointia. Merkittävä muutos oli vuoden 1932 kansaneläkelaki, joka takasi koko kansalle sosiaalisen turvan.[2]
Varallisuuden kasvu lisäsi tasa-arvoa, samalla kun verotus muutettiin progressiiviseksi ja alettiin periä omaisuusveroa. Valtio sai siten lisää varoja ylläpitää sosiaalipalveluita. Talous ja elintaso jatkoivat kasvua 1929 suureen lamaan saakka, jonka vaikutukset jäivät Suomessa lopulta vähäisiksi, ja kokonaistuotanto saavutti lamaa edeltäneen tason jo 1934 ja elintaso jatkoi kasvuaan talvisodan syttymiseen saakka.[2]
Katso myös muokkaa
- Eheyttäminen (täsmennyssivu)
- Talvisodan henki
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Heikkonen, Katajamäki, Ojakoski, Väisänen: Historia - Lukion kertauskirja, s. 163. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32441-7.
- ↑ a b c Kohi, Palo, Päivärinta, Vihervä: Forum - Suomen historian käännekohtia, s. 85-89. Otava, 2006. ISBN 951-1-21237-0.