Didgeridoo

Didgeridoo (tai didjeridu) on erikoislaatuinen Pohjois-Australian aboriginaalien puhallinsoitin. Sitä kuvataan joskus luonnon puutrumpetiksi. Soittimen ääni on erikoinen tasainen pörinä, johon lisätään nyansseja ja efektejä eri soittotekniikoilla.

Didgeridoo on yleensä sylinterin tai kartion muotoinen putki, jolla on pituutta 1–2 metriä. Yleisin pituus on lähellä 1,5 metriä. Yleistäen sävelkorkeus on sitä matalampi mitä pidempi soitin on. Suosituimpia perinteisessä aboriginaalimusiikissa ovat sävelet D:stä F#:een. Didgeridoon perussävelkorkeus on kaksi oktaavia vastaavaa pianon keskisävelkorkeutta alempana (esimerkiksi C on kaksi oktaavia keski-C:n alapuolella).

Didgeridoon iästä ei ole olemassa tarkkaa tietoa, mutta yleisen käsityksen mukaan se on maailman vanhin puhallinsoitin. Arkeologiset luolamaalausten tutkimukset Pohjois-Australiassa osoittavat, että Kakadun alueen aboriginaalit ovat käyttäneet didgeridoota 1 500 vuoden ajan. Nykyisin didgeridoot valmistetaan yleensä puusta, mutta luolamaalausten perusteella on arveltu varhaisimpien soitinten olleen bambua.

Bambu-didgeridoo

Nimi

Didgeridoo käsitetään yleisesti onomatopoeettiseksi länsimaiseksi sanaksi, mutta vaihtoehtona on myös esitetty, että se voisi olla lähtöisin iirinkielisestä, muun muassa torvensoittajaa, puhaltajaa ja hyräilijää tarkoittavasta sanasta dúdaire (tai dúidire), yhdistettynä sanaan dubh, musta (tai duth, alkuperäinen).^[1] Sana esiintyy ensimmäisiä kertoja painettuna vuoden 1919 Australian National Dictionaryssä ja Herbert Basedow'n teksteissä vuodelta 1926.

Pohjois-Australian aboriginaaleilla on tälle soittimelle useita nimiä, joista yirdaki on tunnetuimpia länsimaissa. Yirdaki (tai yidaki) viittaa tietyntyyppiseen Koillis-Arnheminmaasta kotoisin olevan yolngu-kansan valmistamaan ja käyttämään soittimeen. Nimeä ei voi käyttää suoraan didgeridoon vastineena. Länsi-Arnheminmaassa yleisempi nimi on mago, joka ei myöskään ole yleisnimi. Yleinen näkemys on, että alkuperäisnimiä käytetään vain alkuperäistarkoituksessa vaikka soitinmyyjät ovat ottaneet näitä nimiä markkinointikäyttöön myydessään turisteille valmistettuja soittimia.

Valmistus ja soitto

Aitoja aboriginaali-didgeridoita tuotetaan perinteitä vaalivissa yhteisöissä Pohjois-Australiassa. Tyypillisimmät materiaalit ovat kovat puulajit, erityisesti alueelle tyypilliset eri eukalyptuslajit, joita termiitit kovertavat ontoiksi. Myös bambua käytetään. Eukalyptuspuusta käytetään yleensä runko, mutta joskus myös oksia. Aboriginaalikäsityöläiset käyttävät paljon aikaa etsiessään sopivaa puuta didgeridoon valmistukseen. Vaikeinta on löytää puu, jossa termiittien syömä onkalo on sopivan kokoinen. Jos onkalo on liian suuri tai liian pieni, ei soittimen laatu ole riittävän hyvä. Taitava soitinvalmistaja löytää sopivan puun äänen perusteella koputtamalla runkoa. Sopivuus varmistetaan vielä soittamalla juuri kaadettua runkoa.

Kun sopiva puu on löydetty ja kaadettu, siitä sahataan talteen didgeridooksi kelpaava osa. Puusta poistetaan kaarna veitsellä, ja päät siistitään. Soittimen voi maalata tai jättää käsittelemättä. Joskus suukappaleeksi tarkoitetun pään ympärille lisätään kerros mehiläisvahaa parantamaan soittomukavuutta ja ilmatiiviyttä. Mehiläisvahan käyttö on yleisempää massatuotetuissa didgeridoissa, alkuperäiset yleensä soivat helposti ilmankin. Hyväksi havaittu ja kestävämpi vaihtoehto on myös sorvata puusta sopivankokoinen suukappale.

Joskus didgeridoon valmistamiseen käytetään muoviputkia. Ne ovat halpoja hankkia, kevyitä, ja ne voidaan helposti virittää halutulle sävelkorkeudelle. Tällaisen soittimen äänenlaatu ja soitettavuus eivät vastaa alkuperäisiä soittimia, mutta ne ovat hyviä soiton opetteluun. Tosin huippusoittajatkin käyttävät muoviputkia muun muassa levytyksissä pienen massan takia, jolloin rytmityksistä tulee tarkempia ja nopeampia.

Didgeridoota soitetaan värisyttämällä huulia suukappaletta vasten tasaisen huminan tuottamiseksi käyttäen samalla erityistä kiertoilmahengitystä. Tekniikka vaatii samanaikaista sisäänhengitystä nenän kautta ja uloshengitystä suun kautta käyttäen kieltä ja poskia. Kieli sulkee kurkunpään ja eristää suuhun (poskiin) jääneen ilman, jolloin voidaan hengittää sisään nenän kautta ilman että ilma kulkeutuu suuhun. Tekniikka mahdollistaa jopa tuntien yhtäjaksoisen soiton. Oikean opetuksen alaisena kiertohengityksen voi oppia noin 15 minuutissa.

Kulttuuriset merkitykset

Pohjois-Australian aboriginaaliryhmille didgeridoo on olennainen osa seremoniaa, sillä se säestää laulua ja tanssia uskonnollisissa rituaaleissa. Didgeridoota soitetaan myös joskus soolona harrastustarkoituksessa. Kovapuusta veistetty keppipari (clapsticks) antaa tempon laululle seremonian aikana. Didgeridoon rytmi ja "melodia" ja clapsticksien tempo muodostavat tarkkoja kuvioita, joita siirretään perimätietona sukupolvelta toiselle. Vain miehet soittavat didgeridoota ja laulavat seremonioissa kun taas naiset ja miehet tanssivat yhdessä. Seremonioiden ulkopuolella naisetkin joskus soittavat didgeridoota.

Väärinymmärryksiä ja legendaa

Yleisesti luullaan etteivät naiset saa soittaa didgeridoota, vaikka legendan mukaan kyse on siitä, että naisten ei tarvitse soittaa mutta miesten tarvitsee. Lyhennettynä versiona tämä juontaa juurensa perimätiedosta jonka mukaan avaruudesta saapui kolme sisarusta. Miehet seurasivat naisia rannikolta rannikolle ja eräänä yönä varastivat heiltä pussukan, josta löytyi didgeridoo. Koska miehet varastivat naisten salaisuuden, niin heidän täytyy soittaa.^lähde?

Joidenkin aboriginaaliheimojen mukaan didgeridoon soittaja siirtyy toiseen ulottuvuuteen, josta hänen tilallensa tulee soittajan kaksoisolento joka rauhoittaa kuuntelijat.^lähde?

Didgeridoo osana länsimaista musiikkia

Länsimaihin didgeridoo alkoi tehdä tuloaan pääasiallisesti 1980-luvun lopulla Trance Missionin (Stephen Kent) sekä aboriginaaliyhtye Yothu Yindin levytysten myötä. Suomeen didgeridoo rantautui yksilötasolla samoihin aikoihin mutta konserteissa ja levytyksissä sitä esiintyi vahvasti vasta 1990-luvun puolenvälin aikoihin. Suomessa didgeridoon uranuurtajayhtyeitä olivat Kalkutan Konepaja, El otro yo, Suburban Tribe ja Kyyria.

Suomen vahvimpia didgeridoo-skenejä esiintyi Lepakossa, jossa järjestettiin konserttien lisäksi didgeridoo-kursseja 1995–2000. Didgeridoon soittajia tai harrastajia on Suomessa arvioiden mukaan noin tuhat, kaksituhatta.^lähde?

Nykyajan didgeridoo-teollisuus

Suurin osa kaupoista löytyvistä didgeridoista ei ole aitoja soittimia. Ne on yleensä valmistettu teollisesti tai korjattu massoina Australian metsistä, usein muiden kuin aboriginaalien toimesta, mutta joskus myös aboriginaalit ovat mukana toiminnassa. Soitinten valmistuksessa käytetään myös muita kuin perinteisiä materiaaleja, kuten agavea, yuccaa, muovia, nahkaa, lasia ja lasikuitua.

Autenttisen soittimen määrittely on hankalaa. Yksi määritys on että aboriginaalididgeridoo on valmistettu termiittien kovertamasta eukalyptuspuusta, jonka on kaatanut aboriginaalikäsityölainen, joka on itse viimeistellyt ja koristellut soittimen heimonsa perinteiden mukaisesti. Soittimen voi koristella myös joku toinen aboriginaali. Alkuperäinen aboriginaalididgeridoo myös soi helposti "yliäänellä", jota käytetään usein muun muassa Koillis-Arheminmaan perinteisessä soittotyylissä.

Modernit versiot

1900-luvulla didgeridoosta kehitettiin useita "modernisoituja" versioita. Australialaisen didgeridoon soittaja Charlie McMahonin kehittämä Didjeribone^[2] (kutsutaan myös nimillä "slideridoo" ja "slidgeridoo") rakentuu kahdesta sisäkkäisestä muoviputkesta, joita voi liu'uttaa vetopasuunan tavoin. Tällä tavoin voi helposti soiton aikana vaihtaa didgeridoon päätaajuutta.

Salt Lake Citystä kotoisin oleva didgeridoon soittaja ja soitonopettaja Marko Johnson puolestaan kehitti pienikokoisen soittimen didjboxin, joka toimii samoilla periaatteilla kuin perinteinen didgeridoo. Soittimella on pituutta alle 60 senttiä, ja se on patentoitu Yhdysvalloissa.

British Medical Journalin vuonna 2005 julkaisemassa tutkimuksessa havaittiin, että didgeridoon soitto auttaa vähentämään kuorsausta ja uniapneaa, kuten myös päiväväsymystä^[3]. Tutkimuksen mukaan tämän aiheuttaa ylähengitystien lihasten vahvistuminen, mikä taas vähentää niiden taipumusta painua nukkuessa kokoon.

Fysioakustisen terapiatuolin kehittäjä, edesmennyt Petri Lehikoinen oli kertomansa mukaan saanut idean tuoliinsa muun muassa didgeridoosta, joka toistaa samoja taajuuksia. Lehikoinen teki myös hieman tutkimusta miten fysioakustinen tuoli vaikuttaa didgeridoon soittajaan.