Wikipedia

Bysantin ja osmanien sodat

sarja Bysantin ja osmanien välisiä sotia 1265–1453
 Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Bysantin ja osmanien väliset sodat olivat Bysantin valtakunnan ja turkkilaisten osmanien vuosina 1265–1453 käymiä sotia. Bysantin valtakunnan olemassaolo päättyi osmanien vallattua Bysantin pääkaupunki Konstantinopolin vuonna 1453.

Bysantin ja osmanien sodat
Päivämäärä:

1265–1453

Paikka:

Anatolia, Balkan

Lopputulos:

Osmanien voitto

Vaikutukset:

Bysantin valtakunnan tuho

Osapuolet

Bysantin valtakunta

Turkkilaiset heimot, Osmanien valtakunta

Tausta muokkaa

Bysantti muokkaa

Bysantin valtakunta (Itä-Rooma) oli hallinnut Konstantinopolia (aiemmin Byzantion, nyk. Istanbul) ja Anatoliaa vuodesta 330 jaa. Bysantin valtakuntaan kuuluivat muun muassa kaikki entisen Rooman valtakunnan Välimeren itäosan rannikkoalueet.[1]

Bysantti menetti suuren osan alueistaan sodissa arabeja vastaan vuosina 634–1180, minkä jälkeen Bysantti käsitti enää Anatolian ja osan Balkania. Bysantin valtakunta koki nousu- ja laskukausia mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle asti. Valtakunta jaettiin väliaikaisesti neljännen ristiretken (1202–1204) seurauksena.[1] Vuosina 1204–1261 Konstantinopoli oli ristiretkeläisten vallassa ja Latinalaisen keisarikunnan pääkaupunki.[2] Bysanttilainen Theodoros Laskaris alkoi rakentaa uutta bysanttilaista valtiota Nikeaan. Vuonna 1206 hän alkoi kutsua itseään keisariksi.[3]

Laskaris teki vastahyökkäyksen Rumin sulttaanikunnan (seldžukkien turkkilaisvaltio Anatoliassa 1100-1300-luvuilla) sulttaania Kay Khusrau I:tä vastaan, jonka ristiretkeläisten vuonna 1203 syrjäyttämä Bysantin keisari Aleksios III Angelos oli saanut hyökkäämään ensin Nikeaan.[3] Rumin sulttaanikunta käsitti 1240-luvulla jo lähes koko Anatolian.[4]

Bysantin perillinen, Nikean keisarikunta, valtasi kenraali Mikael VIII:n johdolla Konstantinopolin takaisin Latinalaiselta keisarikunnalta vuonna 1261 ja hänet julistettiin Bysantin keisariksi.[3]

Valloittaessaan Konstantinopolin takaisin Latinalaiselta keisarikunnalta vuonna 1261 Mikael VIII sai operaatioon tukea venetsialaisilta kauppiailta. Tuen hintana oli kauppiaiden vallan kasvu. Monet Bysantin naapurimaat arvioivat Bysantin nyt heikentyneen, ja ne pyrkivät laajentamaan omia alueitaan kohti Konstantinopolia.[5] Suurin uhka tuli pohjoisesta, jossa Serbian kuningas Stefan Uroš II Milutin pyrki laajentamaan valtakuntaansa Bysantin kustannuksella.[6][7]

Osmanit muokkaa

1000-luvun alussa turkkilaisia seldžukkeja asettui Anatoliaan. Vuonna 1016 Bysanttilaiset kirjasivat ylös seldžukkien saapumisen Armeniaan.[5][8]

Seldžukkien heimopäällikkö Toğrul Beg valtasi Pohjois-Persian 1040-luvulla voitettuaan vuonna Dandanaqanin taistelussa Ghaznavidien valtakunnan vuonna 1040, ja alkoi laajentaa aluettaan länteen. Seldžukkisulttaani Alp Arslan löi vuonna 1071 Manzikertin taistelussa Bysantin joukot ja nousi hallitsevaan asemaan koko Anatoliassa. Voiton seurauksena seldžukkiheimon yksi haara perusti Rumin sulttaanikunnan. 1200-luvulla seldžukkien suurvaltakunnasta oli jäljellä enää Rumin sulttaanikunta.[8]

Vuoden 1242 jälkeen Rumin valtakunta joutui luovuttamaan itäisiä alueitaan mongoleille.[4]

Rumin sulttaanikunnan heikennyttyä rum-seldžukkien soturiyhteisön johtaja, Pohjois-Fryygian osmanihallitsija, Osman I (Uthmān), otti sulttaanin arvonimen ja julisti maan itsenäiseksi osmanivaltioksi vuonna 1299.[5][8][9]

Mongolien jäljiltä Anatolia oli jakautunut pieniin emiraatteihin, jotka puolestaan kukistuivat, kun Osman I laajensi alueitaan.[8]

Turkkilaisten nousu 1265–1328 muokkaa

Bysantin keisari Mikael VIII:n jatkaessa valloitussotaa Latinalaisen keisarikunnan alueilla, turkkilaiset aloittivat omat valloituksensa valloittamalla osan Bysantin Anatoliaa sekä Sogutin ja Eskisehirin 1265 ja 1289.[10]

Vuonna 1282 keisari Mikael VIII kuoli ja hänen poikansa Andronikos II peri vallan. Mikael VIII:n kuolema oli helpotus koko yhteiskunnalle, sillä tämän tekemät myönnytykset Rooman kirkolle, raskas verotus ja sotilasmenojen suuri määrä olivat suuri taakka väestölle. Koska turkkilaiset alkoivat valloittaa valtakunnan alueita, heitä pidettiin anatolialaisten vapauttajina ja monet kääntyivätkin pian islamiin heikentäen näin osaltaan Bysantin valtaa[11]lähde tarkemmin?.

Keisari Andronikos II alkoi alentaa Bysantin valuutan hyperpyron arvoa, minkä takia Bysantti joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Verotulot pienenivät, ja hän asetti ritariluokan, Pronoianselvennä. Hän torjui liiton Bysantin kirkon (ortodoksinen) ja Länsi-Rooman kirkon (katolinen) välillä, mikä lisäsi entisestään latinalaisten ja bysanttilaisten välisiä vihollisuuksia[12].

Keisari Andronikos II piti erittäin tärkeänä Bysantin vallan säilyttämistä Anatoliassa, ja hän määräsi rakennettavaksi linnoituksia ja armeijan harjoittelemaan tiiviisti.[13]. Keisari määräsi, että hänen tuomioistuimensa pitäisi siirtää Anatoliaan valvomaan toimintaa siellä, ja hän neuvoi kenraali Aleksios Filanthropenosta työntämään turkkilaiset pois alueelta. Varhaiset saavutukset jäivät vaatimattomiksi kenraali Aleksioksen järjestettyä vallankaappauksen. Tämänselvennä seurauksena turkkilaiset piirittivät Nikean vuonna 1301. Lisäksi keisari Andronikos II:n poika, Mikael IXselvennä, kärsi tappion, ja Bysantti joutui taistelemaan Manisassa ja Bafeuksessa vuonna 1302selvennä.[13]

Keisari Andronikos II yritti kuitenkin vielä kerran tehdä ratkaisevan iskun turkkilaisia vastaan, tällä kertaa palkkaamalla katalonialaisia palkkasotureita. Italialaisen Roger de Florin johdolla 6 500 miehen vahvuinen palkkasoturiarmeija taisteli kevään ja kesän 1303 ajan karkottaen turkkilaisia. Kalliit palkkasoturit ajoivat turkkilaiset takaisin Filadelfeiasta Kyzikokseen ja toivat näin suurta tuhoa Anatolian alueelle. Palkkasoturiarmeijan johtaja, Roger de Flor, murhattiin, jolloin palkkasoturit alkoivat tehdä ryöstöjä Anatolian maaseudulla. Kun he lähtivät alueelta vuonna 1307 hyökätäkseen Bysantin Traakiaan, ottomaanit alkoivat jälleen saartaa keskeisiä linnoituksia Anatoliassa[13].

Näidenselvennä tappioiden jälkeen keisari Andronikos II ei pystynyt lähettämään tarpeeksi sotilaitaselvennä. Vuonna 1320 Andronikos II:n pojanpoika Andronikos III Palaiologos oli perinnötön Andronikos II:n pojan kuoleman jälkeenselvennä[14]. Vuonna 1321 Andronikos III kostiselvennä valloittamalla Traakian. Andronikos III jatkoi painostusta saadakseen perinnönselvennä. Tämä johti pieneen Balkanin sotaan vuonna 1322. Turkkilaisten onnistui ottaa Bursa haltuunsa vuonna 1326.[10]

Bysantin laskun kausi 1328–1341 muokkaa

 
Osmanisotilas.

Bysantin keisariksi nousi vuonna 1328 Andronikos III Palaiologos.lähde? Vuonna 1329 Bysantin joukot lähetettiin tuhoamaan osmanien joukot[15], jotka olivat piirittäneet Nikeaa vuodesta 1301.[16] Osmanit löivät Bysantin joukot Pelekánoksen taistelussa 10. kesäkuuta 1329 ja Nikea antautui vuoden 1331 osmanihyökkäyksessä.[16]

Jäljellä olevien Bysantin Anatolian siirtokuntien turvaamiseksi osmaneille maksettiin korvauksia. Silti osmanit piirittivät Nikomedeian vuonna 1333, ja kaupunki antautui vuonna 1337.[16]

Johannes V ja vuodet 1341–1371 muokkaa

Andronikos III kuoli vuonna 1341, jolloin hänen 9-10 vuotias poikansa Johannes V tuli hallitsijaksi.[17][18] Hallitusvalta kuitenkin jaettiin Johannes V:n alaikäisyyden vuoksi isän tahdosta Johannes VI Kantakuzenoksen kanssa.

Osmanien hyökkäykset jatkuivat, ja sen siirtokunnista vain Filadelfeia (myöhempi Alaşehir) jäi Bysantin käsiin.

Turkkilaiset valloittivat Osman I:n pojan, Orhan I:n johdolla Kallipolin (Gallipoli) linnoituksen vuonna 1354[19][20] avaten turkkilaisille pääsyn Euroopan mantereelle. Näennäisesti lyömättömien osmanisotilaiden saapuminen Konstantinopolin ympärille aiheutti paniikkia kaupungissa. Tämän johdosta Johannes V järjesti genovalaisten tuella vallankaappauksen ja syrjäytti Johannes VI Kantakuzenoksen marraskuussa 1354[19].

Osmanien ja bysanttilaiset väliset taistelut laajenivat ja vuonna 1361 Didymóteichon valloituksen jälkeen alkoi turkkilaisten laskukausi.[19] Orhan seuraaja Murad I lähti Bysantin alueella olevia vasallejaan vastaan ja kävi Filippopolin lähellä suuria taisteluja vuosien 1363-1364 välillä ja Adrianopolin tappio johti osmanien häviöön vuonna 1369.[21]

Murad I murskasi serbiarmeijan 26. syyskuuta 1371 Maritsan taistelussa[21], mikä johti Serbian vallan loppumiseen. Osmanit olivat nyt valmiina valloittamaan Konstantinopolin. Yrittäessään torjua valloitusta Johannes V vetosi paaviin tarjoamalla Länsi-Roomalle vastineeksi sotilaallista tukea. Vaikka Johannes V ilmoitti julkisesti tunnustavansa katolista uskoa, hän ei saanut apua. Johannes V:n olikin tehtävä rauha osmannien kanssa. Murad I ja Johannes V tekivät rauhansopimuksen, jonka mukaan Bysantti antaisi säännöllisesti veroina joukkoja ja rahaa turvallisuuden vastineeksi.[22]

Bysantin joutuminen vasalliksi 1371–1394 muokkaa

Muutamat siirtokunnat - kuten myös Konstantinopoli - joutuivat tunnustamaan vasalliasemansa osmanien sulttaanikuntaan nähden.[23] Tämä vasallius jatkui vuoteen 1394 asti. Vaikka Konstantinopoli oli vallattu, ympäröivän kristikunnan valta-asema oli edelleen uhka osmaneille, eikä Anatolia ollut täydellisesti osmanien hallinnassa. [22]

Osmanien etenemistä Balkanilla auttoi Bysantin sisäinen konflikti - tällä kertaa Johannes V Palaiologosin ja hänen vanhimman poikansa Andronikos IV:n välillä.[22].

Andronikos IV kapinoi isäänsä vastaan osmanien sulttaani Murad I:n pakotettua Johannes V vasallikseen vuonna 1373. Andronikos IV oli liitossa Murad I:n pojan kanssa, joka hänkin kapinoi omaa isäänsä vastaan. Kummankin kapina epäonnistui.[24]

Keisari Johannes V:nen poika Manuel II Palaiologos nimettiin kruununperijäksi ja hallitsijakumppaniksi hänen vanhemman veljensä Andronikos IV:n noustua kapinaan isäänsa Johannes V:tä vastaan. Manuel II auttoi isäänsä nousemaan takaisin valtaan vuonna 1379. Manuel II ja Johannes V turvautuivat tässä turkkilaisten apuun. Vastineeksi avusta Manuel II joutui lähtemään kunniavangiksi sulttaani Beyazid I:n hoviin Bursaan (m.kreik. Προῦσα, Prusa).lähde?

Oleskelunsa aikana Manuel II joutui osallistumaan joukkoineen osmanien sotatetkeen, joka heikensi Filadelfeiaa (m.kreik. Φιλαδέλφεια), joka oli viimeinen Bysantin erillisalue Anatoliassa. Sulttaani Beyazid I valtasi kaupungin vuonna 1390.

Manuel II oli edelleen sulttaani Beyazid I:n hovissa kuullessaan isänsä, Johannes V, kuolemasta vuonna 1391 tai 1392. Manuel II pakeni kunniavankeudesta ja kiiruhti Konstantinopoliin, turvatakseen kaupungin veljenpojaltaan Johannes VII Palaiologosilta. Sulttaani Beyazid I aloitti Konstantinopolin piirityksen (1394-1402). Noin viiden vuoden piirityksen jälkeen Manuel II uskoi kaupungin veljenpojalleen Johannes VII:lle, jota avusti ranskalainen 300 miehen varuskunta johtajanaan seigneur Jean de Châteaumorand, ja lähti itse pyytämään apua lännestä. Beyazid I ei saanut vallattua kaupunkia. Manuel II palasi Konstantinopoliin kesäkuussa 1403.[25][26]

 
Bysantin valtakunta noin vuonna 1400.

Mongoliturkkilaisen Timur Lenkin sotaretki turkkilaisia vastaan antoi Bysantille sen tarvitseman hengähdystauon;lähde? vuoden 1399 lopulla mongoliturkkilainen Timur Lenk aloitti sodat osmanien valtakuntaa vastaan. Timur valtasi Syyrian ja Damaskoksen sekä ryösti Aleppon. Vuonna 1402 Timur Lenk valloitti Anatolian ja voitti osmanit Ankaran taistelussa saman vuoden heinäkuussa. Sulttaani Bayezid I vangittiin, ja hän kuoli vankeudessa.[27]

Vihollisuudet alkavat uudelleen 1394–1424 muokkaa

Vuonna 1394 Bysantin ja osmanien suhteet muuttuivat taas huonompaan suuntaan. Sulttaani Bayezid hallitsi vuosina 1389-1402 ja onnistui laajentamaan valtapiirinsä Balkanilla Tonavalle saakka. Sen jälkeen osmanit vaativat kauppaoikeuksia Konstantinopolissa. Keisari Manuel II kielsi tämän, kuten myös kieltäytyi maksamasta sulttaanille veroja, mikä johti kaupungin piiritykseen vuonna 1394.[5] Manuel II liittoutui tällöin alueen uuden mahtimiehen Timur Lenkin kanssa ja samalla pyysi länneltä uutta ristiretkeä, joka toteutettiin vuonna 1396. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tulevan keisari Sigismundin johdolla[16][28] ristiretkeläiset valtasivat Nikopoliksen vuonna 1396.[29] Tappiosta vakuuttunut Manuel II pakeni kaupunkiin ja matkusti Länsi-Eurooppaan saamaan tukea.[30] Tänä aikana Johannes VII johti kaupungin onnistunutta puolustusta osmaneja vastaan.

Piiritys keskeytyi lopulta, kun Timur Lenk ja Tšagatain kaanikunta johtivat armeijansa Anatoliaan. Ankaran taistelussa Timurin joukot löivät Bayezid I:n joukot. Jälkimainingeissa turkkilaiset Bayezid I:sen poikien johdolla alkoivat taistella toisiaan vastaan.[5]

Bysantti käytti tilannetta hyväkseen ja allekirjoitti rauhansopimuksen kristittyjen naapureidensa ja yhden Bayezid I:n pojan kanssa. Allekirjoittamalla sopimuksen bysanttilaiset pystyivät valtaamaan takaisin Thessalonikin ja suuren osan Peloponnesosta. Osmanien sisällissota päättyi vuonna 1413.[31]

 
Bysantti joutui maksamaan ottomaaneille veroja 300 000 hopearahaa.

Harvinainen valtioiden välille perustettu liitto ei kestänyt, vaan Mehmed I:n kuolema ja Murad II:n nousu valtaistuimelle sekä Johannes VIII:n nousu Bysantin valtaistuimelle vuonna 1421, johtivat maiden välisten suhteiden huononemiseen. Johannes VIII Palaiologos teki harkitsemattoman liikkeen nostattamalla kapinan osmanien valtakuntaa vastaan: eräs Mustafa, jonka bysanttilaiset olivat vapauttaneet, väitti olevansa Bayezidin kadonnut poika.[31] Vastoin kaikkia odotuksia Mustafa onnistui kokoamaan Euroopassa tuekseen huomattavan sotajoukon, joka päihitti Murad II:n alaiset. Murad II:n raivoisa vastus lopulta murskasi tämän nousukkaan, ja vuonna 1422 alkoivat Thessalonikin (1422–1430) ja Konstantinopolin piiritykset.[31]

Johannes III kysyi neuvoja ikääntyneeltä isältään Manuel II:lta, minkä seurauksena hän nostatti toisen kapinan osmanien keskuudessa – tällä kertaa hän sai tukea Murad II:n veljeltä Küçük Mustafalta. Lupaava kapina sai alkunsa Anatoliassa, ja Bursa joutui saarretuksi. Kun Konstantinopolin piiritys (1422) epäonnistui, Murad II joutui kääntymään takaisin, ja kukisti sen sijaan Kucukin. Tappioiden tuloksena Bysantti joutui jälleen osmanien vasalliksi. Lisäksi sulttaanille oli maksettava 300 000 hopearahaa vuosittain veroa.[32]

Osmanien voitto 1424–1453 muokkaa

 
Punaisella Bysantin valtakunta vuonna 1430. Bysantin suurimmat kaupungit olivat ottomaanien hallussa, mutta se piti hallussaan Peloponnesosta (kartan vasen alakulma). Osmanit hallitsivat noin puolta Vähästä-Aasiasta ja suurinta osaa Balkanista.

Osmanit kohtasivat lukuisia vastustajia vuosien 1424 ja 1453 välillä. Thessalonikin piirityksessä (1422) osmanit joutuivat taistelemaan sekä serbejä vastaan (johtajana Đurađ Brankovic), unkarilaisia vastaan (johtajana János Corvinus Hunyadi) ja albaaneja vastaan (johtajana Georg Kastrioti).[28][33] Tämä vastarinta huipentui osaksi Varnan ristiretkellä ja vuonna 1444 Varnan taistelussa, jonka osmanit voittivat. Vuonna 1448 vaihtui Bysantin, vuonna 1451 osmanien johtaja. Turkissa Murad II kuoli ja häntä seurasi Mehmed Valloittaja, kun taas Bysantin Konstantinus XI onnistui kukistamaan Johannes VIII:n.

Konstantinos XI ja Mehmed eivät tulleet toimeen keskenään ennen onnistunutta ristiretkeläisten valloitusta Peloponnesoksen alueella, joka alisti alueen ristiretkeläiset vasalleiksiselvennä. Mehmed lähetti noin 40 000 sotilasta mitätöidäkseen nämä voitot. Konstantinus XI oli uhannut kapinoida Mehmediä vastaan ainoastaan tiettyjen edellytysten kohdatessa sulttaania[34] status quon säilyttämiseksi. Mehmed vastasi näihin uhkiin rakentamalla seinät Konstantinopolin linnoituksiin Bosporissa, ja näin päättyi Konstantinopolin ulkopuolelta saatava merivoimien apu. Maaseutu Konstantinopolin ympärillä oli jo osmanien hallinnassa, ja he aloittivat hyökkäyksen kaupunkiin 6. huhtikuuta 1453. Vaikka katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä oli liittosopimus, bysanttilaiset eivät olleet saaneet virallista tukea paavilta tai Länsi-Euroopasta, lukuun ottamatta muutamia sotilaita Venetsiasta ja Genovasta.

Englannilla ja Ranskalla oli tekemistä satavuotisen sodan aikana. Ranska ei halunnut menettää etua taistelussa lähettämällä ritareita ja Englanti ei pystynyt tekemään sitä. Espanjassa Reconquista oli loppuvaiheessaan. Hohenstaufikeisarien kauden jälkeen Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta joutui sisäisiin riitoihin eikä saanut keskitettyä tarpeeksi joukkoja ristiretkelle. Lisäksi taistelevat saksalaiset prinssit ja hussilaissodat olivat vakavasti vähentäneet halukkuutta tehdä ristiretki. Puola ja Unkari olivat keskeisiä osallistujia Varnan ristiretkellä.

Muista Euroopan valtioista vain muutamat Italian kaupunkivaltiot kuten Genova ja Venetsia olivat osmanien, mutta myös toistensa, vihollisia. Venetsialaisten piti lähettää laivastonsa ja jopa hyökätä linnoituksiin vartioidun Dardanellien ja Bosporinsalmen kautta ja lopettaa näin Konstantinopolin piiritys, mutta heidän voimansa oli liian pieni ja he saapuivat liian myöhään. Joka tapauksessa noin 2 000 palkkasoturia, enimmäkseen italialaisia, kuten Giovanni Giustiniani Longo,[35] saapui auttamaan kaupungin puolustamisessa. Kaupungin koko puolustus romahti huolimatta apujoukoista.[32] Vaikka joukot olivat heikosti koulutettuja, puolustajat olivat hyvin aseistettuja ja heillä oli paljon aseita[35] niiden tykkien lisäksi, jotka vastasivat ottomaanien omaa tykistöä.

 
Konstantinopolin suurin kirkko, Hagia Sofia muutettiin moskeijaksi. Nykyään se toimii museona.

Kaupungin häviö ei ollut seurausta osmanien tykistön eikä niiden merivoimien ylivoimasta. Konstantinopolin valtaus tapahtui, koska voimasuhde oli osmanien hyväksi yli 10:1, ja puolustajien ratkaisuna oli pelkästään poistua. Ottomaanijoukkojen taistelumoraali saattaisi heikentyä, jos piiritys pitkittyisi. Sulttaani piti sitten puheen[36], jossa hän muistutti joukkonsa saavan valtavia rikkauksia kaupungin ryöstössä. Hyökkäys johti kaupungin valtaamiseen 29.toukokuuta 1453. Koska osmanien vallatessa kaupunkia heidän sodankäyntinsä kurinalaisuus alkoi romahtaa, monet genovalaiset ja venetsialaiset pakenivat kaupungista, muun muassa venetsialainen välskäri Nicolò Barbaro, jonka päiväkirja kertoo piirityksen vaiheista.[37]

Piirityksen jälkeen osmanit valloittivat Morean vuonna 1460 ja Trebizondiin vuonna 1461.[38] Kun Trebizondin häviö tuli, se oli myös Bysantin valtakunnan loppu. Konstantinopolin keisareita kruunattiin Euroopassa edelleen 1500-luvulle saakka, kunnes uskonpuhdistuksen aikana osmaneista aiheutunut uhka Euroopalle väheni. Vasta tällöin Euroopan johtajat tunnustivat Anatolian ja Levantin Osmanien valtakunnan osiksi.

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Parker, Geoffrey: Compact History of the World. Lontoo: Times Books, 2005. (englanniksi)
  • Madden, Thomas F.: Crusades the Illustrated History. University of Michigan Press, 2005. ISBN 0472031279. (englanniksi)
  • R.G. Grant: Battle: A Visual Journey Through 5,000 Years of Combat. Dorling Kindersley Publishers Ltd, 2005. (englanniksi)
  • Mango, Cyril: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, 2002. ISBN 0198140983. (englanniksi)
  • Sherrard, Philip: Great Ages of Man Byzantium. Time-Life Books. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Bysantti
  2. ↑ Konstantinopoli
  3. ↑ a b c Nikaian keisarikunta
  4. ↑ a b Rumin sulttaanikunta
  5. ↑ a b c d e Erik Kjersgaard & Troells Dahlerup: ”Idästä saapuvat valloittajat”, Otavan suuri maailmanhistoria 9. Myöhäiskeskiaika ja renessanssi, s. 118–121, 124. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08056-3.
  6. ↑ Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–Sukulaisuus), s. 6165, art. Serbia. Otava, 1976. ISBN 951-1-05637-9.
  7. ↑ Shepherd, William R. "Bysantin valtakunta 1265." Perry-Castañeda Library. 1926. University of Texas Libraries. 15.6.2007. Katso kartta.
  8. ↑ a b c d Seldžukit
  9. ↑ Osmanien valtakunta
  10. ↑ a b Parker, s. 70
  11. ↑ Jerry H. Bentley, Herbert F. Ziegler: Traditions & encounters: a global perspective on the past. McGraw-Hill, 2006. ISBN 0072957549. (englanniksi)
  12. ↑ Mango, s. 260–261
  13. ↑ a b c Mango, s. 260
  14. ↑ Mango, s. 262
  15. ↑ Mango, s. 263
  16. ↑ a b c d Grant, s. 122
  17. ↑ Mango, s. 265
  18. ↑ Johannes V Palaiologos
  19. ↑ a b c Mango, s. 268.
  20. ↑ Madden, s. 182.
  21. ↑ a b Mango, s. 269
  22. ↑ a b c Mango, s. 270
  23. ↑ Mango, s. 264
  24. ↑ Andronikos IV Palaiologos
  25. ↑ Manuel II Palaeologus (1391-1425): A Study in Late Byzantine Statesmanship. Rutgers University Press, 1969.
  26. ↑ Hinterberger, Martin & Schabel, Chris: Greeks, Latins, and Intellectual History 1204-1500. Peeters, 2011.
  27. ↑ Christensen, Else: Samarkandin suuri strategi. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 11/2009, s. 56–61. Oslo: Bonnier.
  28. ↑ a b Madden, s. 184
  29. ↑ Parker, s. 61
  30. ↑ Mango, s. 274
  31. ↑ a b c Parker, s. 274–276
  32. ↑ a b Mango, s. 276
  33. ↑ Mango, s. 279
  34. ↑ Mango, s. 280
  35. ↑ a b Sherrard, s. 168
  36. ↑ Sherrard, s. 169
  37. ↑ Grant, s. 123
  38. ↑ Mango, s. 283
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Bysantin_ja_osmanien_sodat&oldid=21823294”