Giovanni Boccaccio

italialainen kirjailija ja runoilija
(Ohjattu sivulta Boccaccio)

Giovanni Boccaccio (16. kesäkuuta 1313 Certaldo21. joulukuuta 1375 Certaldo) oli italialainen kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on sadan novellin kokoelma Decamerone, jonka hän kirjoitti noin 1350–1353. Teoksen hahmot ovat realistisia yksilöitä, siinä missä muut keskiajan kirjailijat käyttivät usein kaavamaisia hahmoja.

Giovanni Boccaccio. Raffaello Morghenin muotokuva, noin 1822.

ElämäMuokkaa

Boccaccio vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Firenzessä. Hänen isänsä oli varakas kauppias, joka halusi poikansa joko jatkavan perheen liiketoimia tai kouluttautuvan lakimieheksi. Isä ja poika ajautuivat jo varhain törmäyskurssille; poika kirjoitti runoja jo seitsemänvuotiaana ja isä inhosi sekä runoilua että poikansa vilkasta luonnetta. Isän yritykset pakottaa poikansa johonkin tälle vastenmieliseen ja jatkuva mitätöinti saivat aikaan sen, että Boccaccio oli vielä aikuisenakin ujo ja epävarma.[1]

Opintojensa loppupuolella Boccaccio muutti Napoliin, missä hänen isällään oli liiketuttavia. Napolissa Boccaccio tutustui vilkkaan satamakaupungin monikansalliseen elämään. 25-vuotiaana runoilija rakastui aatelisnainen Mariaan, joka oli Anjou-sukua olevan kuningas Robert Hyvän ja erään kreivittären tytär. Runoissaan Boccaccio käyttää hänestä nimeä Fiammetta, eli ”pieni liekki”. Maria oli runoilijaa kolme vuotta vanhempi ja naimisissa. Boccaccio oli Marian aviomiehen ystävä ja pääsi näin usein vierailemaan hänen kodissaan.[2]

Ihastunut runoilija tekee runoissaan Mariasta kauneuden ja sielukkuuden ruumiillistuman. Hän ylistää Marian vaaleita hiuksia ja ihoa, silmiä ja äänen sointia. Toisissa runoissaan Boccaccio valittaa ihastuksensa kylmyyttä ja toivoo Amorin ampuvan tämän sydämeen nuolensa.[3]

Mariaan tutustuminen teki Boccacciosta kirjailijan. Maria pysyi Boccaccion palvonnan kohteena läpi elämän ja juuri hän ehdotti, että Boccaccio kirjoittaisi italiaksi vanhan ritarikertomuksen Floresin ja Blancheflorin lemmentarinasta. Boccaccio muovasi yksinkertaisesta tarinasta laajan teoksen. Kuuluisin Boccaccion rakkausromaaneista on Fiammetta, kirjailijan suuren ihastuksen mukaan. Se on kertomus uskottomasta rakastajasta.[4]

 
Genealogia deorum gentilium, 1532.

Vuonna 1349 Boccaccio palasi Firenzeen. Hän oli kiinnostunut antiikin kulttuurista ja opiskeli humanistisia tieteitä. Erityisesti hän kiinnitti huomiota kreikan opiskeluun ja yritti innostaa siihen myös aikalaisiaan. Vuosina 1350–1353 Boccaccio kirjoitti kuuluisinta teostaan Decameronea.[5]

Decameronen nimi tulee kreikkalaisten sanojen ”deka” (kymmenen) ja ”hemera” (päivä) italiankielisistä muunnelmista. Novelleissa on kertojina seitsemän nuorta naista ja kolme nuorta miestä. He ovat paenneet Firenzessä riehuvaa ruttoepidemiaa maaseudulle loistohuvilalle. He ovat menettäneet kaikki omaisensa ruttoepidemiassa ja huvittelevat kertomalla joko hauskan tai liikuttavan kertomuksen. Monet kertomukset ovat kaksimielisiä ja ivaavat aikansa tapakulttuuria. Kertomusten naiset ovat älykkäitä ja rohkeita. Miehet ovat elämää ymmärtämättömiä ja toivottomia typeryksiä. Boccaccio kertoo esipuheessaan kirjoittaneensa teoksen viihdyttääkseen naisia.[6]

Eräänlaisena Boccaccion kommentaarina omalle tuotannolleen voi pitää vuonna 1366 ilmestynyttä teosta Vanha varis, jonka kriittisesti tarkistetun alkutekstin on julkaissut Tauno Nurmela. Teoksesta ilmenee kirjoittajan yksilöllinen sitoutumattomuus ja henkinen kyllä/ei-asenne. Nuoruuttaan muistellessaan Boccaccio toteaa naisenpalvontansa aiheuttaneen hänelle pelkkää onnettomuutta.[7]

Boccaccion merkittävimpiin teoksiin katsotaan kuuluvan myös esimerkiksi renessanssin romanttisten eeposten edeltäjä Filostrato. Hän myös käännätti Iliaan ja Odysseian kreikasta latinaksi.lähde?

Täytettyään 60 vuotta Boccacciosta tuli Firenzessä professori, joka ryhtyi valmistelemaan selityksiä Danten Infernoon. Hän kuitenkin sairastui ja työ piti jättää kesken. Häntä vaivasivat käsien vapina ja jalat eivät enää kantaneet. Ystävän ja kirjeenvaihtokumppani Petrarcan kuolema vuonna 1374 oli hänelle kova isku.[8]

Kuollessaan vuonna 1375 Boccaccio oli naimaton.[9]

LähteetMuokkaa

KirjallisuusMuokkaa

  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 9, Hansa-aika. Porvoo: WSOY, 1981. ISBN 951-0-09737-3.

ViitteetMuokkaa

  1. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 9, 220–222, 1981
  2. Grimberg 1981, s. 222–223.
  3. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 9, 223, 1981
  4. Grimberg 1981, s. 224.
  5. Grimberg 1981, s. 235.
  6. Grimberg 1981, s. 226.
  7. Grimberg 1981, s. 227.
  8. Grimberg 1981, s. 235–236.
  9. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 8, s. 236, 1981.

SuomennoksiaMuokkaa

  • Boccaccio, Giovanni: Fiammetta. (L’elegia di madonna Fiammetta, 1344.) Suomentanut A. R. Koskimies. Hämeenlinna: Karisto, 1952. – 3. painos 2000, ISBN 951-23-4137-9.
  • Boccaccio, Giovanni: Decamerone. (Decamerone, 1353.) Suomentaneet Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen. Helsinki: Tammi, 1947. – 15. painos 1999, ISBN 951-31-1647-6.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Giovanni Boccaccio.