Björn Feiring
Björn Feiring (6. maaliskuuta 1903 Helsingin maalaiskunta – 12. heinäkuuta 1974 Helsinki[1]) oli suomalainen lakimies ja pitkäaikainen eduskunnan taloudenhoitaja.
Feiringin koulutus ja työtehtävät muokkaa
Björn Feiring tuli ylioppilaaksi vuonna 1921, suoritti ylemmän oikeustutkinnon ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1929 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1931. Vuosina 1929–1931 hän toimi notaarina valtiovarainministeriössä, vuosina 1932–1939 toimistopäällikkönä valtiontalouden tarkastusvirastossa, vuosina 1939–1940 toimistosihteerinä ulkoministeriössä ja vuodesta 1940 eduskunnan taloudenhoitajana. Eduskunnassa oli vuosina 1907–1966 taloudenhoitaja, joka vuoteen 1952 asti oli sivutoiminen virka.[2][3]
Feiring hoiti eduskunnan palkanmaksun yksin, ja häntä pidettiin työteliäänä ja tunnollisuuden perikuvana. Yksi hänen virkatehtävistään oli ennakkoperintätilitysten teko eli verottajalle kuuluvien palkanosien tilittäminen verohallinnolle. Vuonna 1967 päätettiin palkata toimistoapulainen, jotta Feiringin työtaakkaa voitaisiin helpottaa. Feiring oli useasti torjunut hänelle tarjotun aputyövoiman.[4]
Kavallus ja sen paljastuminen muokkaa
Björn Feiring joutui kesällä 1967 jäämään 64-vuotiaana sairauslomalle, joka alkoi venyä. Eduskunnan oli tällöin järjestettävä väliaikaisesti hänen sijaistamisensa, ja aluksi pääsihteeri Olavi Salervolle annettiin tilinkäyttöoikeus. Feiringiä pyydettiin palauttamaan hallussaan olevat tilikirjat, mutta niistä saatiin takaisin vain pieni osa. Salervo ei pidempään voinut sijaistaa Feiringiä, jolloin hallitussihteeri Lasse J. Sainio sai talouspäällikön työtehtävän. Salervo ja Sainio avasivat eduskunnan taloustoimiston kassaholvin, joka oli täynnä pahvilaatikoissa olevaa rahaa. Miehet sulkivat holvin ja ottivat yhteyttä Feiringiin, joka kertoi, että rahat kuuluvat eduskunnalle. Hän oli kertomansa mukaan 1940-luvun loppupuolella unohtanut tilittää veroennakot parilta kuukaudelta, eikä kukaan kysynyt rahojen perään. Siitä alkaen Feiring oli yli 20 vuoden ajan laittanut veroennakkona sivuun siirretyt rahat kassaholviin tilittämättä niitä.[5]
Kassaholvista löytyi käteistä rahaa 12 pahvilaatikollista ja matkalaukullinen, yhteensä lähes 15 miljoonaa markkaa.[6] Holvissa olisi kuitenkin pitänyt olla 856 880,83 markkaa enemmän, jotta kaikki veroennakkoina perityt varat olisi saatu kokoon. Tämän verran Feiring oli anastanut itselleen. Hän oli vaimonsa kanssa tehnyt niillä kiinteistökaupan – osa rahoista oli vaimon kertoman mukaan tuhottu kotona, jotta kavallus ei paljastuisi.[7] Oikeuskansleri Jaakko Enäjärven asiassa keväällä 1968 tekemästä tutkimuksesta ilmeni, että Feiring oli vuosina 1944–1947 osittain ja sen jälkeen kokonaan jättänyt suorittamatta valtiolle ennakonpidätyslain mukaiset verot ja sosiaaliturvamaksut maksettuaan sitä ennen kansanedustajille palkat käteisenä. Tästä huolimatta eduskunnan tilintarkastajat olivat vuosittain hyväksyneet tilit; tilintarkastuskertomuksia ei kuitenkaan löytynyt kaikilta vuosilta. [8] Tapahtuneen paljastuminen vasta sen jatkuttua pitkälti yli 20 vuotta johtui siitä, että Suomen Pankin virkamiehet olivat eduskuntaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen vuoksi uskoneet kaiken olleen kunnossa. Feiring ei myöskään päästänyt ketään muita kassaholviin. [9] Eduskunnalla on lisäksi talousautonomia eli se huolehtii taloudestaan itsenäisesti.
Asian saama julkisuus ja tuomiot muokkaa
Tapahtuneesta nosti eduskunnassa erityisen kovan melun Suomen Maaseudun Puolueen puheenjohtaja ja silloin ainoa kansanedustaja Veikko Vennamo. Vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen SMP:n 18-henkinen eduskuntaryhmä laati asiasta syytekirjelmän Björn Feiringiä, eduskunnan pääsihteeriä Olavi Salervoa ja eduskunnan tilintarkastajia vastaan. Tällöin oikeuskansleri Jaakko Enäjärvi rajoitti syytteen asiasta koskemaan vain taloudenhoitajana toiminutta Feiringiä. Syksyllä 1971 SMP:n eduskuntaryhmä vaati syytteen nostamista syksyllä 1970 eläkkeelle jäänyttä Enäjärveä vastaan valtakunnanoikeudessa sillä perusteella, että hän oli vapauttanut syytteestä jutun asianosaiset Feiringiä lukuun ottamatta. Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi tämän jälkeen, ettei asian viemiseksi valtakunnanoikeuteen ollut perusteita, mutta antoi Enäjärvelle huomautuksen. Eduskunta hyväksyi perustuslakivaliokunnan kannan äänin 158–18 SMP:n jäädessä yksin vähemmistöön. [10] Juttu siirtyi Feiringin osalta keskusrikospoliisille, mutta asian poliisitutkimus kesti niin kauan, että Feiring kuoli ennen kuin jutun oikeuskäsittely ehti edes alkaa. [11] Juttua puitiin eri oikeusasteissa yli 12 vuotta. Lopulta vuonna 1980 Feiringin leski tuomittiin 8 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja korvaamaan valtiolle vahingonkorvauksena 200 000 markkaa.[12]
Eduskunnan pääsihteeri Olavi Salervolle, joka oli ollut Feiringin esimies, vaadittiin rangaistusta vuosina 1956–1967 “jatketusta laiminlyömisestä tehdystä virkavirheestä”, Eduskunta ei kuitenkaan vaatinut hänelle rangaistusta, vaan se pyrki rajaamaan syyllisyyden vain Feiringiin ja hänen vaimoonsa. Siten Salervo vältti tuomion, eikä vastuunalaisia poliitikkoja vastaan nostettu edes syytettä, vaikka he olivat valvontavastuussa ja tilintarkastajina.[13]
Lähteet muokkaa
- ↑ Suomen lakimiehet 1975. Helsinki: Suomen Lakimiesliiton Kustannus.
- ↑ Suomen lakimiehet 1970. Helsinki: Suomen Lakimiesliiton Kustannus.
- ↑ Rosila, Pertti J.: ”Eduskunnan taloudenhoitajat ja talouden väärinkäytökset”, Arkadianmäen kirstunvartija, s. 36–53. Helsinki: Tammi, 2018. ISBN 978-951-31-9849-7.
- ↑ Rosila, s. 38, 40.
- ↑ Rosila, s. 40–41.
- ↑ Rosila, s. 44–45.
- ↑ Rosila, s. 46–47.
- ↑ Mitä–Missä–Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1969, s. 133. Helsinki: Otava, 1968.
- ↑ Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin, s. 103. Helsinki–Jyväskylä: Minerva Kustannus, 2007.
- ↑ Mitä–Missä–Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973, s. 145. Helsinki, Otava, 1972.
- ↑ Markkula: Murha rikostoimittajan silmin, s. 103.
- ↑ Rosila, s. 47, 52.
- ↑ Rosila, s. 48–49.