Beryllioosi

Beryllioosi on krooninen keuhkotauti, jonka aiheuttaa altistuminen berylliumille. Akuutti berylliumin aiheuttama tauti, keuhkojen tulehtumisen muodossa ärsykkeiden hengittämisen jälkeen, raportoitiin ensimmäisen kerran Euroopassa 1933 ja Yhdysvalloissa 1943. Ensimmäiset kuvaukset beryllioosi-tapauksista tulivat 1946 työntekijöiden joukosta tuotantolaitoksista, jotka valmistivat fluoresoivia lamppuja Massachusettissa. Krooninen beryllioosi muistuttaa sarkoidoosia monella tavalla ja näiden diognosointi erilleen on usein hankalaa. Beryllioosi tappoi satunnaisesti työntekijöitä ydinaseiden suunnittelun alkutaipaleelle, esimerkiksi Herbert Andesonin.

Beryllioosi aiheuttaa väsymystä, heikotusta, yöllistä hikoilua ja voi aiheuttaa hengitysvaikeuksia ja sinnikästä kuivaa yskää. Sairaudesta voi seurata anoreksia, painon putoaminen ja myös sydämen laajeneminen oikealle ja sydänsairauksia kehittyneissä tapauksissa. Joillain berylliumille herkillä ihmisillä ei kehity oireita, eikä herkkyyttä itseään pidetä terveyshaittana. Beryllioosia voidaan hoitaa, mutta ei parantaa perinteisillä lääkkeillä ja lääketieteellä. Beryllioosi esiintyy kun kehon immuunijärjestelmä tunnistaa berylliumhiukkaset vieraiksi materiaaleiksi ja immuunijärjestelmä hyökkää hiukkasten kimppuun. Koska hiukkaset ovat tyypillisesti hengitetty keuhkoihin, hengityselimistä tulee pääalue jolla immuunijärjestelmä reagoi. Keuhkopusseista tulee tulehtuneet ja suuri määrä valkoisia verisoluja kerääntyy kaikkialle, missä berylliumhiukkasia on. Nämä solut muodostavat palloja berylliumhiukkasten ympärille. Kun palloja on tarpeeksi, alkavat ne haitata elinten normaalia toimintaa. Ajan kanssa keuhkot muuttuvat jäykiksi ja menettävät kykynsä siirtää happea ilmasta vereen. Beryllioosipotilailla tulee ongelmia hengittää riittävä määrä ilmaa ja hapen määrä veressä tippuu. Hoitoon kuuluu lisähappi ja immuunijärjestelmän toimintaa heikentävät lääkkeet, jotta kehon reaktio berylliumiin vähenisi. Suurin osa väestöstä välttää beryllioosin todennäköisesti, koska ympäröivän ilman berylliumitasot ovat normaalisti erittäin matalat (<0.03 ng/m³).

Berylliumia voidaan mitata virtsasta ja verestä. Berylliumin määrä veressä tai virtsassa ei välttämättä kerro altistumisen kestosta ja laadusta. Berylliumin määrää voidaan myös mitata keuhko- ja ihonäytteistä. Vaikka näillä menetelmillä voidaan tutkia onko altistumista tapahtunut, muita testejä käytetään määriteltäessä onko altistuminen johtanut terveysvaikutuksiin. Veritesteillä voidaan tutkia herkkyyttä berylliumille ja ennustaa beryllioosia.