Antti Isotalo

härmäläinen maanviljelijä ja puukkojunkkari
Tämä artikkeli käsittelee puukkojunkkari Antti Isotaloa. Hänen pojanpojastaan on artikkeli Antti Isotalo (jääkäri). Lounaissuomalaisesta konepajayrityksestä katso Antti-Teollisuus.

Antti Isotalo eli Isoo-Antti, Isoon talo(o)n Antti tai Isontalon Antti (24. elokuuta 1831 Alahärmä8. elokuuta 1911 Alahärmä) oli härmäläinen maanviljelijä ja puukkojunkkari, joka syntyi Alahärmässä, Hanhimäen kylässä. Yhdessä Antti Rannanjärven kanssa hän johti Isoo-joukko -nimistä puukkojunkkarijoukkoa vuosina 1856–1867.[1]

Antti Isotalo
Kuvassa oikealla Antti Isotalo, vasemmalla Antti Rannanjärvi. Kuva: Julia Widgrén.

Isotalo oli luonteeltaan levoton, ja hänen harrastuksiinsa kuului muun muassa hevosurheilu. Hän oli etevä kauppamies, ja oli markkinoilla kuin kotonaan. Hänen ei tarvinnut kerätä joukkoa ympärilleen, vaan ihmisten kerrotaan kokoontuneen hänen ympärilleen omasta tahdostaan. Hän oli myös peloton ja hurja tappelija. Suuren kokonsa vuoksi häntä pyydettiin usein valvomaan järjestystä erilaisiin juhlatilaisuuksiin.

Isotalo oli syytettynä tappojutussa vuonna 1858, mutta vapautettiin täyden näytön puuttuessa. Uusien todistajien lausuntojen perusteella kihlakunnanoikeus kuitenkin tuomitsi Isotalon kuolemanrangaistukseen mestaamalla tästä teosta vuonna 1869. Hovioikeuden ja senaatin käsittelyn jälkeen rangaistus muuttui 12 vuodeksi pakkotyötä Hämeenlinnan kuritushuoneessa.[1] Isotalon kerrotaan kiistäneen tehneensä tapon lopun ikänsä. Vankilassa hän käyttäytyi hyvin. Isotalo oli kolmesti naimisissa.

Sisällysluettelo

KäräjilläMuokkaa

  • 1855: todettiin syylliseksi puukolla suoritettuun pahoinpitelyyn
  • 1856: tuomittiin sakkoihin laittomasta viinanmyynnistä ja sapatin rikkomisesta
  • 1858: vapautettu vastuusta Matti Tönkän puukotusjutussa, sakkoja aiheettomasta puukonkannosta
  • 1862: sai 38 paria raippoja sekä julkisen kirkkorangaistuksen taskuvarkaudesta
  • 1864: syytettiin luvattomasta viinanpoltosta
  • 1869: tuomittu juopumuksesta käräjäpaikalla, puukon esille ottamisesta, murtovarkaudesta, varkaudesta, väärennysrikoksesta ja tuhopoltosta.
  • 1869: edelleen uusien todisteiden perusteella sai kihlakunnanoikeudessa kuolemantuomion aiemmasta vuoden 1858 puukotustaposta: haki ja sai armahduksen senaatilta 1870, mutta tuomittiin sakkoihin, raipparangaistukseen, kunnianmenetykseen sekä kuritushuoneeseen 12 vuodeksi.
  • 1882: vapautui vankilasta.
  • 1883: pahoinpiteli miehen mutta selvisi sakoilla.

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 176. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Aiheesta muuallaMuokkaa