Anna Porfyrogenita

Bysantin prinsessa ja Vladimir Suuren puoliso

Anna Porfyrogenita (kreik. Άννα Πορφυρογέννητη; ven. Анна Византийская , 13. maaliskuuta 9631011 tai 1012) oli Bysantin keisari Romanos II:n ja Bysantin keisarinna Theofanon tytär. Hänen veljensä olivat Bysantin keisarit Basileios II ja Konstantinos VIII. Anna oli porfyrogenita, joka tarkoitti keisarin tytärtä, joka oli syntynyt Konstantinopolissa Bysantin keisarillisen palatsin purppurakamarissa.lähde?

Kiovan Rusin valtakunta Vladimir Suuren ja Annan aikana (vaaleanvihreä alue).

Anna oli Kiovan Rusin ruhtinatar 989-1011 ja Vladimir Suuri Kiovan ruhtinaan puolisoselvennä.[1] Annan ansioksi lasketaan se, että Kiovan Rusin ruhtinas Vladimir Suuri otti kristillisen kasteen mennäkseen naimisiin Annan kanssa.[2]

Krimillä käytiin vuonna 988 sota rusien ja bysanttilaisten välillä. Vladimir Suuren joukot piirittivät ja Khersonesosin kaupunkia ja saivat sen antautumaan. Vladimir lähetti Bysantin keisarille, Basileios II, viestin, että olen vallannut kaupunkinne. Valtaan myös pääkaupunkinne Konstantinopolin ellette anna minulle vaimoksi naimaikäistä sisartanne. Basileios ei halunnut antaa pakanalle sisartaan. Anna kieltäytyi aluksi avioliitosta pakanallisen Vladimir Suuren kanssa, koska sellaista avioliittoa ei voisi mainita keisarillisissa annaaleissa. Vladimir itse oli jo pitkään tutkinut eri uskontoja ja ottanut vastaan niiden delegaatioita eri maista. Kun Vladimir suostui ottamaan kristillisen kasteen vastaan, niin hän oli jo tehnyt päätöksensä uskonnosta. Vladimir Suuri oli hyvin vaikuttunut Bysantin ortodoksiuskonnon käytännöistä, minkä vuoksi hän päätti kääntyä ortodoksisen kirkon jäseneksi.[3]

Vladimir kastettiin 19. toukokuuta 988 Krimin Khersonesosissa Pyhän Basileioksen kirkossa. Heti sen jälkeen Vladimir ja Anna menivät naimisiin siellä. He menivät Kiovaan, ja kaikki sen asukkaat kutsuttiin Dneprin rantaan, ja heidät kastettiin ortodoksiuskoon Dneprin vedellä. Avioliitolla oli hyvin paljon vaikutuksia koko Kiovan Rusin kehitykseen. Vladimir pääsi eroon suuresta määrästä kapinoivia varjageja. Varjageja ruvettiin palkkaamaan Bysantin keisarin palvelukseen vuonna 988. Tällä tavalla kapinat saatiin loppumaan. Niistä muodostettiin Bysantin keisarin uskollinen ja kovamaineinen varjagikaarti. Kiovan Rusista tuli ortodoksinen valtio kuten Bysantin valtakunnasta. Myöhemmässä vaiheessa Moskovan suuriruhtinaskunta nimesi itsensä "Kolmanneksi Roomaksi" sekä ilmoitti itsensä Bysantin keisarikunnan poliittiseksi ja kulttuurilliseksi perilliseksi.lähde?

Anna oli Vladimir Suuren vaimo ja uskonnollinen neuvonantaja. Hänen ansiostaan Vladimir Suuri otti koko valtakunnan uskonnoksi ortodoksisuuden. Mennessään naimisiin Kiovan Rusin ruhtinaan Vladimirin kanssa hänestä tuli Kiovan Rusin ruhtinatar, mutta hän käytti itsestään mieluummin nimitystä kuningatar tai keisarinna, koska hän oli Bysantin keisariperheen jäsen. Anna oli hyvin aktiivinen ortodoksisen uskon levittämiseen Kiovan Rusiin. Hän perusti muutaman luostarin ja kirkon. Ei ole tietoa siitä, josko hänellä ja Vladimirilla olisi ollut yhteisiä lapsia vaikka jossain mainitaan heillä olleen kolme lasta.[4]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. (1995) The New Cambridge Medieval History: c. 900-c. 1024. Cambridge University Press, 597. 
  2. (2010) A Synopsis of Byzantine History, 811-1057. Cambridge University Press, 319 (footnote). 
  3. Nestorin kronikka, s. 73
  4. (2003) "Marriages Towards the Millennium", Byzantium in the Year 1000. BRILL, 25–26. Viitattu January 27, 2013. 

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Jukka Korpela: Beitrage zur Bevölkerungsgeschichte und Prosopographie der Kiever Rus' bis zum Tode von Vladimir Monomah. Studia historica jyväskyläensia 54. Jyväskylä 1995.
  • Jukka Korpela: Kiovan Rusj. Keskiajan eurooppalainen suurvalta. Hämeenlinna 1996.
  • John Julius Norwich, Bisanzio, Milano, Mondadori, 2000.
  • Georg Ostrogorsky, Storia dell'Impero bizantino,Torino, Einaudi, 1968.
  • R. Lilie, Bisanzio la seconda Roma, Roma, Newton & Compton, 2005, ISBN 88-541-0286-5.
  • Judith Herrin, Bisanzio, Milano, Corbaccio, 2007, ISBN 978-88-7972-922-2.