Anna Pakalén
Anna Salome Pakalén (27. helmikuuta 1891 Hanko – 31. maaliskuuta 1974 Hanko) oli suomalainen sairaanhoitaja, joka uudisti Kellokosken sairaalan ylihoitajana köyhien mielisairaiden potilaiden hoitoa ja elinoloja. Hän toimi Kellokosken ylihoitajana 1931–1955, ja tuona aikana sairaalaan hankittiin kunnollisia ruokailuvälineitä, luovuttiin pakkopaidoista, tehtiin hoitoympäristöä viihtyisämmäksi ja koulutettiin hoitajia uusiin hoitotapoihin.
| Anna Pakalén | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. helmikuuta 1891 Hanko |
| Kuollut | 31. maaliskuuta 1974 (83 vuotta) Hanko |
| Ammatti | sairaanhoitaja |
Nuoruus ja työuran alku muokkaa
Anna Pakalén syntyi Hangossa vuonna 1891. Hänen isänsä Karl Henrik oli kirvesmies, ja hänen äitinsä Maria Charlotta hoiti perheen seitsemää lasta. Anna oli lapsista toiseksi nuorin. Hän kävi yhteiskoulua jo 1910-luvulla, vaikka työväestön lapset pääsivät yleisesti oppikouluun vasta 1920-luvulla.[1]
Pakalén suoritti sairaanhoitajatteren opinnot 1915–1918 Helsingin Marian sairaalassa. Valmistuttuaan hän aloitti osastonhoitajana Nikkilän mielisairaalassa. Myöhemmin hänestä tuli ylihoitaja. Pakalén vieraili Gütersloh’n mielisairaalassa ja innostui siellä harjoitetusta työmuodosta, jonka hän toi myös Kellokosken sairaalaan, johon hän siirtyi vuonna 1931.[1]
Ylisairaanhoitajana Kellokosken sairaalassa muokkaa
Pakalén alkoi ylihoitajana uudistaa Kellokosken vanhaa hoitolaitosta yhdessä samaan aikaan sinne tulleen ylilääkäri Aarne Soinisen kanssa. He etsivät uusia toimintamalleja muista Pohjoismaista ja Keski-Euroopasta. Pakalén ja Soininen tekivät sairaalassa joustavaa ja keskenäistä arvostusta huokunutta yhteistyötä.[2]
Uudistusurakka oli suuri, sillä tällaisten köyhien ”houruinhoitoloiden” kehittäminen ei kiinnostanut juuri ketään. Potilailla oli resuisia ja likaisia vaatteita, laitoksessa ei ollut pesutiloja eikä kaikille sänkyjä eikä ruokailupaikkaa. Pakalén aloitti uudistustyön perusasioista. Hän hankki muun muassa kunnolliset ruokailuvälineet, ja hän sai määrärahan avulla sairaalaan 1 003 posliinilautasta, 264 paria veitsiä ja haarukoita, 635 ruokalusikkaa sekä posliinisia kahvikuppeja ja -lautasia.[1] Kellokoski oli myös ensimmäinen suomalainen sairaala, jonka pakkopaidat poltettiin. Pakalén poistatti lisäksi sairaalaa kiertäneen aidan ja julisti koko Kellokosken kylän potilaiden ulkoilualueeksi.[3]
Pakalén uskoi, että viihtyisä ympäristö edistäisi hoitoprosessia herättämällä kunnioitusta ja luottamusta potilaiden ja henkilökunnan välillä. Hänen aikanaan sairaalan ruokasaleihin hankittiin talonpoikaiset huonekalut, päivähuoneisiin radiokaiuttimet ja jokaiselle potilaalle oma yökaappi ja suljettava lipasto. Osastoille hankittiin tekstiilejä, verhoja, seinäryijyjä ja taideteoksia. Pakalénin aikana sairaalaan hankittiin kaikkiaan 120 taideteosta, joista kahdeksan oli hänen ystävänsä Laura Järnefeltin tekemiä. Osa taiteesta oli taiteilijapotilaiden tekemiä. Lisäksi sairaalassa kudottiin ryijyjä, joiden kansallisromanttisia malleja Pakalén haki potilaiden kanssa käsityökouluista, lähiseudulta ja Kansallismuseosta.[1]
Perhehoito käynnistettiin Suomen piirimielisairaaloista ensimmäisenä Kellokoskella vuonna 1932. Sen avulla potilas pystyi opettelemaan vapaampiin oloihin ja selviytymään kotonaankin. Hoitomuodon tärkeydestä kertoo se, että Pakalén ja Soininen tekivät itse ensimmäiset perhehoitomatkat.[4] Lääkintöhallitus nimitti vuonna 1936 Kellokosken opetussairaalaksi, ja siellä alettiin sen jälkeen järjestää oppilaskursseja. Hoitajaoppilaiden opettajana toimi osastonhoitaja Lyyli Kinnunen, joka kirjoitti Pakalénin ohjauksessa ensimmäisen mielisairaanhoidon suomenkielisen oppikirjan. Se julkaistiin vuonna 1938 osana professori Martti Kailan oppikirjaa Mielitaudit.[1]
Kellokoskeen tuotiin sota-aikana 400 niin kutsuttua siirtopotilasta Karjalasta ja Tammisaaresta. Pakalén päätti rakentaa karjalaispotilaille paviljongin vanhaan meijeriin, jonka ympärille tuli Annanpuistoksi nimetty puisto. Paviljongin lähelle rakennettiin lisäksi kappeli. Kellokosken potilasmäärä kasvoi siirtopotilaiden takia yli tuhanteen.[3]
Kellokosken uudet hoitomuodot vaativat myös hoitajilta uusia tietoja ja kokemuksia. Pakalén lähettikin monia hoitajia eri puolille Eurooppaan hakemaan tietotaitoa. Huoltotoimintaan valittu Liisa Hakola esimerkiksi opiskeli vuoden Lontoon Bedford Collegessa. Pakalén, Hakola ja Soininen ajoivat tämän jälkeen suomalaiseen terveydenhoitajakoulutukseen psykiatris-yhteiskunnallista opetusta, jota oli sisältynyt Hakolan opintojaksolle.[1]
Pakalén toimi Kellokosken ylihoitajana vuoteen 1955, jolloin hän jäi eläkkeelle. Eläkevuotensa hän eli lapsuudenkaupungissaan Hangossa, mihin hän kutsui vieraakseen monia hoitajia ja entisiä potilaita. Pakalén kuoli Hangossa vuonna 1974.[1]
Tunnustuksia muokkaa
Pakalénin mukaan on nimetty Annanpuisto Kellokoskella. Sen historia ulottuu Pakaléniin saakka, sillä hän teki puistolla sairaalaympäristöä viihtyisämmäksi. Pakalénin muistoksi puistoon on istutettu muun muassa tuijia ja riippuvaoksainen rautatieomenapuu.[5] Puiston ruusutarhassa on Oskars Mikansin veistämä patsas, johon kerättiin rahat kansalaiskeräyksellä, jossa oli mukana myös Tehy.[6] Pakalénista maalattiin muotokuva jo vuonna 1951. Sen maalasi Laura Järnefelt.[1]
Lähteet muokkaa
- Jyrkinen, Anna Riitta: Pakalén, Anna (1891–1974) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (vapaa). 15.1.2010. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 17.10.2020.
- Kontio, Raija: ”Hoitotyön 100-vuotinen matka”. Teoksessa Risto Vataja, Raija Kontio, Timo Laaksonen (toim.): Kellokosken sairaalan juhlajulkaisu. Kellokosken sairaala, 2015. ISBN 978-952-9679-35-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.3.2020).
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h Jyrkinen, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.
- ↑ Kontio, s. 67.
- ↑ a b Mäkinen, Terhi: Ylihoitaja Anna Pakalén poltatti Kellokosken sairaalan pakkopaidat Tehy-lehti. 10.8.2018. Helsinki: Tehy. Viitattu 17.10.2020.
- ↑ Kontio, s. 68.
- ↑ Luontotieto Keiron Oy: Tuusulan kunta, Kellokosken asemakaava, Luontoselvitys 2013 (PDF) tuusula.fi. Viitattu 17.10.2020.
- ↑ Kellokosken polku (PDF) Virtuaali-Tuusula. 2006. Viitattu 17.10.2020.