Öljyväri
Öljyvärit ovat öljymaalauksessa käytettäviä maaleja, joita tehdään hiertämällä pigmenttijauhetta kuivuvaan öljyyn. Sideaineena toimivan öljyn lisäksi öljyväreihin voidaan maalatessa lisätä maalausnesteitä ja ohenteita. Maalaamisen jälkeen öljyväri kuivuu yleensä alle kahdessa viikossa. Ajan myötä värissä voi tapahtua valon vaikutuksesta joitain muutoksia kuten kellastumista.
Taidemaalarit alkoivat suosia öljyvärejä 1400-luvulla.
Historia muokkaa
Öljyvärit tulivat suosituiksi 1400-luvulla. Hollantilaisen Jan van Eyckin sanotaan usein olleen ensimmäinen, joka käytti öljyä pigmenttien sideaineena. On kuitenkin todennäköistä, että jotkut häntä edeltäneet taiteilijatkin tekivät öljyväreillä kokeiluja.[1] Saksalainen munkki Theophilus kuvaili jo noin vuonna 1100 puupinnalle öljyväreillä tehtyä maalausta ja samalla valitteli öljymaalin pitkää kuivumisaikaa.[2]
Öljyväreistä tuli suositumpia kuin muut värit, sillä hitaasti kuivuvien öljyvärien ansiosta taiteilijat saattoivat muokata ja korjailla maalaustaan paremmin kuin muita värejä käyttäessään. Öljyväreillä myös saadaan maalaukseen kirkasta hehkua ja syvän tummia sävyjä.[3]
Öljyvärejä säilytettiin 1800-luvun puoliväliin asti yleensä nuoralla suljetussa sianrakossa. Se meni helposti rikki, ja maali kuivui siinä nopeasti siihen tehtyjen reikien takia. Tinasta valmistetun kierrekorkillisen öljyväriputkilon keksi vuonna 1841 yhdysvaltalainen taidemaalari John G. Rand. Sen ansiosta maali säilyi entistä paremmin, ja maalarit saattoivat alkaa maalata ulkona pidempiä aikoja. Tämä oli tärkeää etenkin impressionisteille. Öljyväriputkilo teki mahdolliseksi myös sen, että taidemaalarit pystyivät nyt käyttämään samassa maalaussessiossa kaikkia värejään, kun aikaisemmin he olivat joutuneet maalaamaan hitaasti väri kerrallaan. Taiteilijoiden värikirjoa laajensivat 1800-luvulla myös kemistien kehittämät uudet pigmentit.[4]
Valmistus muokkaa
Öljyvärit valmistetaan hiertämällä pigmenttijauhetta sideaineena toimivaan kuivuvaan öljyyn. Hiertämisen jälkeen pigmentin jokainen värihiukkanen on öljyn ympäröimä, jolloin maalisekoite on samalla sekä riittävän taipuisaa että riittävän tahmeaa maalaamiseen.[5]
Jotkut taiteilijat valmistavat käyttämänsä öljyvärit itse, sillä joitain värejä, kuten hartsiöljystä tehtyjä, ei saa kaupasta. Karmiini, alitsariininpunainen ja lapislatsuli soveltuvat hauraina pigmentteinä käsinvalmistukseen. Koneellisessa valmistuksessa öljyvärin pigmentti voidaan levittää ja päällystää öljyllä käsityötä tasaisemmin. Tällöin öljyä ei jouduta käyttämään liikaa, mikä voisi aiheuttaa kellastumista ja muita haitallisia vaikutuksia. Koneellisesti valmistetut öljyvärit myös säilyvät käsityönä tehtyjä paremmin, ja niiden valikoima on laajempi.[6]
Koostumus muokkaa
Väriaine muokkaa
Öljyväri saa värinsä väriaineesta eli pigmentistä, joka on kiinteää, yksittäisistä hiukkasista muodostuvaa ainetta. Väriaine on dispergoitava sideaineeseen, kuten öljyyn, ennen kuin sitä voidaan käyttää.[7] Kun öljy on kuivunut, se toimii värihiukkasten sideaineena ja suojaa niitä, liimaa väriaineen maalauspohjaan sekä korostaa värien syvyyttä ja sävykkyyttä.[8] Maaliaineen on oltava koostumukseltaan tasaista niin että jokainen värihiukkanen on erillään ja kokonaan sideainekalvon ympäröimä. Taiteilijat yhdistivät pigmentin öljyyn ennen vanhaan itse hiertämällä esimerkiksi hiertolevyn ja hiertimen avulla. Nykyisin dispergoinnin tekevät erityiset värialan ammattilaiset.[7]
Väriaineen öljynimukyky ilmoitetaan lukuna, joka on pienin määrä pellavaöljyä, jonka avulla 100 grammasta väriainetta saadaan koossapysyvä tahna. Jokainen väriaine tarvitsee eri määrän öljyä, sillä pigmenttien öljynimukyky vaihtelee suuresti. Öljyn imeytymiseen vaikuttavat esimerkiksi värihiukkasten muoto, väriaineen ominaispaino sekä väriaineen volyymi.[7] Yli 70-prosenttisen öljysekoitteen tarvitsevat yleensä esimerkiksi poltettu umbra, polttamaton ja poltettu siena, ftalosyaanit, alitsariini, kobolttivärit, kinakridonit ja lamppumusta. Alle 55 prosenttia öljyä tarvitsevat esimerkiksi ultramariini, mangaanisininen ja lyijyvalkoinen. Maalatessa on suositeltavaa välttää vähän öljyä sisältävillä maaleilla maalaamista paljon öljyä sisältävien maalien päälle, sillä se voi johtaa maalin halkeiluun.[5]
Öljyt muokkaa
Öljymaalauksessa sideaineena käytettävät luonnonöljyt saadaan kasvien siemenistä ja hedelmistä. Öljyt jaotellaan kuivuviin, osittain kuivuviin ja kuivumattomiin. Maalaustaiteessa käytetään vain kuivuvia ja osittain kuivuvia öljyjä. Lisäksi käytetään tuoksuvia eteerisiä öljyjä, jotka haihtuvat nopeasti jälkiä jättämättä. Öljy ei kuivuessaan haihdu, vaan se muodostaa kuivan ja kiinteän kalvon absorboimalla ilmasta happea.[8]
Suosituin öljy on perinteisesti ollut pellavaöljy, sillä se kuivuu nopeasti. Kylmäpuristettua pellavaöljyä pidetään parempana kuin kuumapuristettua.[5] Myös pähkinäöljyä, unikkoöljyä, auringonkukkaöljyä ja safloriöljyä käytetään. Pähkinäöljyn etu pellavaöljyyn on se, että se on väritöntä ja sopii siten valkoisen värin sideaineeksi kellertävää pellavaöljyä paremmin. Se ei kuitenkaan säily kauan tuoreena ja siihen voi tulla eltaantunut haju. Unikko- ja safloriöljy ovat osittain kuivuvia öljyjä, joten niitä on usein käytetty paitsi sellaisenaan, myös hidastamaan joidenkin väriaineiden nopeaa kuivumista tai paremman koostumuksen saamiseksi.[5][8]
Muut aineet muokkaa
Öljyväreillä maalatessa voidaan käyttää sideaineiden lisäksi maalausnesteitä ja ohenteita, kuten pellavaöljyä, dammarhartsivernissaa ja ranskalaista tärpättiä.[9] Öljyväreihin lisätään usein kuivumista nopeuttavia aineita sekä läpinäkyviä pigmenttejä, jotka parantavat niiden ominaisuuksia kuten sekoitettavuutta. Yleisiä täyteaineita ja sakeuttajia ovat alumiinihydraatti, blanc fixe ja kaoliini.[5]
Kuivuminen muokkaa
Öljyvärien kuivumisaika vaihtelee noin kahdesta päivästä kahteen viikkoon. Kuivumisaika riippuu sekä pigmentistä että öljystä. Hitaimmin kuivuvia öljyvärejä ovat esimerkiksi atsovärit, kinakridonit ja alitsariini.[5]
Ajan myötä maalauksen pinnan pellavaöljykalvossa tapahtuu valosta riippuvia muutoksia. Hajavalossa öljykalvo kovettuu hitaasti ja vaurioituu ja kellastuu vain vähän. Auringonvalossa kalvo kovettuu melko nopeasti ja se vaurioituu jonkin verran. Ultraviolettivalossa öljy kovettuu nopeasti, minkä seurauksena se haurastuu ja vaurioituu vakavasti. Pimeässä kalvo pehmenee ja kellastuu voimakkaasti.[8]
Rajoitukset ja myrkyllisyys muokkaa
Joillain öljyväreillä on käyttöä rajoittavia ominaisuuksia. Alitsariinikarmosiini ja kobolttikeltainen kestävät valoa huonosti. Kobolttikeltainen ei kestä myöskään lämpöä, ja se voi aiheuttaa elimistössä myrkytyksen. Lisäksi etenkin lyijyä sisältävät värit ovat myrkyllisiä.[5]
Lähteet muokkaa
- Harrison, Hazel: Suuri maalaus- ja piirustuskirja. Gummerus, 1997 (alkuteos 1994). ISBN 951-20-5135-4.
- Januszczak, Waldemar: Kuvataiteen käsialat. Weilin+Göös, 1989 (alkuteos 1980). ISBN 951-35-4739-6.
- Smith, Ray: Taiteilijan käsikirja. Otava, 1997 (alkuteos 1987). ISBN 951-1-111191-1.
Viitteet muokkaa
- ↑ Harrison 1997, s. 132
- ↑ Januszczak 1989, s. 7, 18
- ↑ Glendon Mellow: The Chemistry of Oil Painting Scientific American. 2.8.2011. Viitattu 14.12.2018.
- ↑ Perry Hurt: Never Underestimate the Power of a Paint Tube Smithsonian Magazine. 5/2013. Viitattu 14.12.2018.
- ↑ a b c d e f g Smith 1997, s. 182–186.
- ↑ Steven Saitzyk: Manufacturing Oil Paints True Arti Information. 1998. Viitattu 14.12.2018.
- ↑ a b c Smith 1997, s. 11–12.
- ↑ a b c d Smith 1997, s. 32–33.
- ↑ Smith 1997, s. 185–186.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Öljyväri Wikimedia Commonsissa
