Wikipedia

Kuuban historia

Kuuban historia voidaan jakaa neljään vaiheeseen: alkuperäiskansojen aika ennen Kolumbusta, siirtomaakausi vuoteen 1902, itsenäisyyden ajan alku 1902–1958, ja Fidel Castron valta vuodesta 1959. Ennen itsenäistymistään Kuuba oli ensin Espanjan siirtomaa ja sitten Yhdysvaltain miehittämä, minkä jälkeen maa oli edelleenkin hallinnollisesti ja taloudellisesti riippuvainen yhdysvaltalaisten pääomasta.

Siirtomaa-aika muokkaa

 
Havannan satama n. 1639.

Kristoffer Kolumbus saapui Kuuban saarelle ensimmäisenä eurooppalaisena 1492. Sitä ennen saarta asuttivat arawakki ja taino-intiaanit, jotka espanjalaisten konkistadorien oli helppo kukistaa 1510-luvulla. Sebastián de Ocampo purjehti saaren ensimmäisenä ympäri 1508. Kolme vuotta myöhemmin Diego Velázquez de Cuéllar käynnisti sen valloituksen. Hän onnistui rauhoittamaan saaren kokonaan kolmessa vuodessa ja perusti muun muassa 1514–1515 Santiago de Cuban ja Havannan. Kuubassa oli enemmän kultaa ja parempaa maata jaettavaksi siirtolaisille sekä enemmän intiaanityövoimaa kuin Hispaniolassa, joten Kuubasta kehittyi nopeasti Karibian alueen merkittävin siirtokunta ja Havannasta tärkein kauppapaikka.[1]

Kun sairaudet ja itsemurhat hävittivät intiaanipopulaation, eurooppalaiset tuottivat Afrikasta lisää orjia työskentelemään sokeriruokoviljelmille. Tupakka- ja sokeriteollisuus nostivat Kuuban 1800-luvulla yhdeksi maailman arvokkaimmista siirtomaista, josta espanjalaiset eivät halunneet luopua, ja jonka britit, ranskalaiset ja amerikkalaiset yrittivät saada itselleen. Englantilaiset onnistuivat valloittamaan Kuuban 11 kuukaudeksi itselleen, mutta Pariisin rauha vuonna 1763 sisälsi vaihtokaupan, jossa Espanja sai Kuuban takaisin luovuttaessaan Britannialle Floridan. Näin Espanjan hallinto Kuubassa jatkui.

Siirtomaavaltojen valtapyrkimysten keskellä kasvoi kuubalaisten halu itsenäistyä, vaikkakin itsenäisyyshalut alkoivat Kuubassa muuta Amerikkaa myöhemmin, vasta 1800-luvun puolivälissä. Espanja oli lisäksi valmistautunut pitämään kiinni Kuubasta kaikin keinoin, sillä saaren talous menestyi ja Espanja sai sieltä tuloja. Kuuban talous perustui sokeriin, jonka markkinatilanne oli maalle suosiollinen, sillä entinen suurtuottaja Haiti oli poissa kilpailusta ja muualla Karibialla tuotantokustannukset nousivat orjuuden lakkauttamisen jälkeen. Kuuban sokeria vietiin erityisesti Yhdysvaltoihin, jonka markkinat kasvoivat 1800-luvulla.[2]

Kuubassa syntyneet espanjalaiset, kreolit, alkoivat olla tyytymättömiä raskaaseen verotukseen ja hallintoon, sillä maata hallitsivat Espanjasta lähetetyt virkamiehet.[3] Vuosien 1810–1825 välillä Meksiko ja Etelä-Amerikan maat olivat itsenäistyneet, mutta Puerto Rico ja Kuuba olivat edelleen Espanjan hallinnassa. Yhdysvallat tuki itsenäistyneenäkin Espanjan valtaa, sillä Kuuban ero emämaasta olisi saattanut aiheuttaa orjakapinan tai haitata sokerikauppaa. Amerikkalaiset yrittivät kaksi kertaa ostaa Kuuban Espanjalta vuosina 1848 ja 1854.lähde? Monet kreoleista pitivät liittymistä Yhdysvaltoihin realistisena vaihtoehtona. Itsenäistymisen esitaistelijana pidetään Narciso Lópezia, joka todennäköisesti yritti liittää Kuuban Yhdysvaltoihin. Simón Bolívarin joukoissa aiemmin taistellut López yritti 1850 maihinnousua Kuubaan 600 miehen joukolla. Seuraavana vuonna hän yritti uudestaan, mutta hänet otettiin kiinni ja teloitettiin.[3]

Itsenäistyminen muokkaa

 
Yhdysvaltain armeija miehittää Havannaa (1898).

Itsenäistymishalut voimistuivat sodaksi, jota käytiin kymmenen vuotta (1868–78). Se päättyi Espanjan voittoon, mutta kohotti kansallistunnetta ja lakkautti orjuuden. Seuraavan aseellisen kapinan voimahahmoja oli lehtimies, kirjailija ja lakimies José Martí, joka palasi maanpaosta Kuubaan vuonna 1895 käynnistämään itsenäisyystaistelun kenraali Máximo Gómezin kanssa. Marti kaatui runsaan kuukauden kuluttua eikä tämäkään yritys johtanut itsenäisyyteen. José Martí on Kuuban suurimpia kansallissankareita. Harva tietänee, että tunnettu laulu Guajira guantanamera on Martin tekstiä.

Seuraava taistelu käytiin yllättäen Yhdysvaltoja vastaan. Se sai alkunsa "Mainen laukauksista"; USA:n sotalaiva Maine räjähti Havannan satamassa vuonna 1898 ja Yhdysvallat syytti siitä Espanjaa julistaen sodan. Se oli nopeasti ohi ja Kuuba siirtyi Yhdysvalloille.

Kuuba itsenäistyi vuonna 1902, mutta niin talous kuin politiikkakin oli tiukasti Yhdysvaltojen ohjaksissa. Yhdysvaltojen valta oli kirjattu jopa perustuslakiin, mikä johti Guantanamo Bayn laivastotukikohdan perustamiseen vuonna 1903. Kuubalaisilla oli vaihtoehtoina joko hyväksyä perustuslaki tai joutua kokonaan miehitetyiksi.

Seurasi sarja nukkehallituksia ja diktaattoreita. Korruptio kukoisti, mustaihoisia syrjittiin. Amerikkalaiset yhtiöt omistivat kaksi kolmasosaa maan viljelymaasta ja lähes kaikki kaivokset. Yleislakko vuonna 1933 syöksi presidentti Machadon vallasta nostaen armeijan kersantti Fulgencio Batistan johtoon. Aluksi hän kätkeytyi nukkepresidenttien taakse, mutta vuonna 1940 hänet valittiin vaaleilla maan presidentiksi. Neljän vuoden kuluttua, jälleen vapaissa vaaleissa, Batistan ehdokas hävisi. Hän yritti paluuta, mutta teki varmuuden vuoksi vallankaappauksen kolme kuukautta ennen vuoden 1952 vaaleja. Vaalien peruuntuminen esti erään korruptiota vastustavan Ortodoxo-puolueen kandidaatin lähes varman valinnan parlamenttiin. Ehdokas oli 25-vuotias oikeustieteen tohtori ja asianajaja Fidel Castro. Yhdysvallat tunnusti Batistan hallituksen. Castro syytti Batistaa vuoden 1940 perustuslain rikkomisesta ja yritti nostaa oikeusjutun Batistaa vastaan, mutta hänen kannettaan ei otettu edes käsiteltäväksi.

Vallankumous muokkaa

Pääartikkeli: Kuuban vallankumous

Ainekset Kuuban vallankumoukseen olivat valmiit. Havannan miljonäärit olivat Keski- ja Etelä-Amerikan rikkaimpia valtaosan Kuuban kansasta ollessa köyhiä ja lukutaidottomia. Ensimmäinen aseellinen yritys tehtiin 26. heinäkuuta 1953, josta päivämäärästä tuli myöhemmin vallankumousliikkeen nimi. Armeijan tukikohtaan Santiago de Cubassa hyökkäsi 119 kapinallista. Heistä 55 jäi kiinni ja teloitettiin. Fidel Castro pääsi pakenemaan, mutta antautui vapaaehtoisesti saatuaan takuut pääsystä oikeusistuimen eteen. Vangitsija, luutnantti Sarria, passitti Castron pikateloituksen sijasta vankilaan ja sai itse maksaa teosta vankeudella. Castro vapautti hänet päästyään valtaan. Castron suvulla oli suhteita Batistan hallintoon, mitä kautta Fidel sai pelastettua nahkansa.

Castron vangitseminen tuli yleiseen tietoon ja hänelle oli pakko myöntää avoin oikeudenkäynti. Hänen pitämästään puolustuspuheesta La historia me absolverá (”Historia on minut vapauttava”) tuli tärkeä vallankumouksen julistus. Castro tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen Isla de Pinosin saarelle (nykyään Isla de la Juventud).

Myös muita vallankumoustaistelijoita oli tuomittu samaan vankilaan, kuten Castron nuorempi veli Raúl. Castro kumppaneineen eivät ehtineet olla vankilassa kuin kaksi vuotta, sillä Batista valitutti itsensä presidentiksi vuonna 1955 ja julisti suosiota tavoitellen poliittisten vankien armahduksen. Castro lähti Meksikoon, josta hän seuraavana vuonna palasi salaa Granma-nimisellä moottoriveneellä Kuubaan. Parikymmenmetriseen alukseen oli ahtautunut 82 sissiä, joista yksi oli argentiinalainen Ernesto Guevara. Vain 12 sissiä pääsi turvaan vuoristoon.

Vallankumouksen jälkeen muokkaa

 
Kuuban presidentti Manuel Urrutia vallankumousjohtajien Che Guevara ja Camilo Cienfuegos kanssa 1959.

Batista pakeni Kuubasta tammikuun 1. päivänä 1959 ja samana päivänä "parrakkaat" (los barbudos) marssivat Havannaan. Tuomari Manuel Urrutiasta tuli presidentti. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto sekä useimmat Latinalaisen Amerikan maat tunnustivat Kuuban uuden hallituksen jo tammikuun ensimmäisellä viikolla.

Rankaisutoimet Batistan hallinnon jäseniä vastaan muokkaa

Kuubasta paenneen Batistan hallinnon jäsenet yrittivät aluksi neuvotella Fidel Castron kanssa sopimuksen, joka olisi taannut heille jatkossakin vaikutusvaltaa maan asioihin, mutta Castro vaati ehdotonta antautumista. Presidentti Manuel Urrutia kumosi vanhan hallituksen säätämät poikkeuslait ja sensuurin. Castron johtamat vallankumoukselliset ryhtyivät heti Batistan paon jälkeen rankaisemaan vanhan hallinnon virkamiehiä ja upseereja, joita syytettiin kansalaisten murhaamisesta ja kiduttamisesta, ja tätä varten perustettiin erityisiä sotaoikeuksia. Ulkomaisten tarkkailijoiden mukaan rankaisutoimet saivat järjestelmällisen koston luonteen. Syytetyt tuomittiin pikaisesti, usein suorastaan hätäisesti järjestetyissä oikeudenkäynneissä poikkeuksetta kuolemaan ja teloitettiin julkisesti. Eräät teloitukset järjestettiin Havannan stadionilla, josta ne televisioitiin. Julkiset teloitukset horjuttivat varsinkin Yhdysvalloissa vakavasti uskoa Castron hallinnon vilpittömyyteen ja ulkomaisten vastalauseiden vuoksi ne muutettiin tammikuun 1959 puolivälissä salaisiksi. Tähän mennessä oli teloitettu noin 150 ihmistä, ja kun sotaoikeudet kesäkuussa lakkautettiin ja "sotarikollisten" asioiden käsittely siirrettiin tavallisille tuomioistuimille, kaikkiaan noin 500 kuolemantuomiota oli pantu täytäntöön. Fidel Castro ilmoitti kuolemantuomioiden langettamista ja täytäntöönpanoa – "vaikka koko muu maailma olisi niitä vastaan" – jatkettavan niin kauan, kunnes kaikki "sotarikolliset" olisivat saaneet rangaistuksensa. Satojatuhansia Batistan kannattajia pakeni ulkomaille. [4]

Liberaalit vallankumoussankarit savustetaan maan johdosta muokkaa

Castro sanoi ensin palaavansa kotikyläänsä haluamatta valtaa mutta ottikin asevoimien päällikkyyden. 15.2.1959 pääministeri Miró Cardona erosi painostuksesta, jolloin Castro otti hänen paikkansa. Kesäkuussa hän perui lupaamansa vapaat vaalit ("Vaalit! Minkä takia?") ja "jätti palauttamatta perusoikeudet takaavan vuoden 1940 perustuslain hallitakseen pelkin asetuksin – kunnes hyväksytti Neuvostoliiton mallin mukaisen perustuslain vuonna 1976."[5]

Castro jatkoi demokraattien syrjäyttämistä hallituksesta Raúl-veljensä ja Che Guevaran tuella. Kesäkuussa hän perui suunnitelman viljelemättömien maiden jakamisesta maattomille ja sen sijaan toteutti marxilaisen ohjelman maan sosialisoimisesta hallituksen liberaalien kauhuksi. Heinäkuussa presidentti Manuel Urrutia erosi virastaan ja pian muitakin ministereitä erosi protestina sosialistiselle politiikalle. "Viimeiset sanomalehdet katosivat." Syksyllä 1960 opposition viimeiset keulahahmot pidätettiin, mm. ministeri Humberto Sori Marín ja Castron vuorten sissiliikkeen komentaja William Morgan, joka teloitettiin 1961.[6]

Vapaussodan sankari, mm. Kuuban toiseksi suurimman kaupungin vapauttanut[7] majuri Hubert Matos tuomittiin joulukuussa 1959 vankeuteen 20 vuodeksi, samalla 21 muutakin tuomittiin vankilaan ja kaksi teloitettaviksi. Matosin syyte oli "Castron pettäminen" ja se, "että hän oli sanonut vallankumousliikkeeseen solutetun kommunisteja". Hänet pidätettiin 21.10., "kun hän oli lähettänyt Fidel Castrolle kirjeen, jossa hän syytti Castroa kommunismin levittämisestä armeijaan ja kehotti Castroa eroamaan." [8] Castro painosti oikeutta "hillittömästi": "Saatte valita: joko Matos tai minä." Hän "kielsi syytetylle myötämielisiä todistajia puhumasta. – Kaikki hänen läheisensä vangittiin." [7]

"Jo heinäkuussa 1959 Castron lähipiiriin kuulunut ilmavoimien komentaja Díaz Lanz erosi ja lähti Yhdysvaltoihin."[7] "Lukuisat Castron vastustajat, joilta oli riistetty kaikki ilmaisumahdollisuudet, painuivat maan alle ja saivat seurakseen entisiä Batistan vastaisia kaupunkisissejä". "Raúl Castro lähetti koko sotakoneistonsa" kukistamaan tätä diktatuurin ja maan pakkokollektivisoinnin vastaista partasissien kapinaliikettä 1960-luvun alussa, ja kun sekään ei riittänyt, hän riisti heiltä tuen väestön, kapinoivien maatyöläisten, pakkosiirroilla. Silti taistelut kestivät viisi vuotta. [7]

Kauppasaarto 1962 ja ohjuskriisi muokkaa

Pääartikkeli: Kuuban ohjuskriisi

Vallankumouksen olemuksen muutos ja Yhdysvaltain omaisuuden kansallistaminen katkaisi Kuuban välit Yhdysvaltoihin, joka vastatoimena kansallistamiselle julisti maan yhä edelleen jatkuvaan kauppasaartoon vuonna 1962. Opposition viimeiset keulahahmot pidätettiin ja jotkut kuolivat vankilassa syömälakossa. Kirkkokuntien koulut suljettiin ja homoseksuaaleja vietiin keskitysleireille. Vuonna 1961 yli satatuhatta ihmistä pidätettiin.[9] Taloudellisten, strategisten ja poliittisten syiden pakottamana pragmaattinen Fidel Castro hakeutui Neuvostoliiton liittolaiseksi, vaikkei hän alun perin ideologisesti ollutkaan marxilainen toisin kuin veljensä Raúl ja taistelutoverinsa Che Guevara. Suhteet Yhdysvaltoihin kiristyivät entisestään Sikojenlahden maihinnousun (1961) ja Kuuban ohjuskriisin (1962) myötä.

Castro julisti 28. toukokuuta 1966 Kuubassa voimaan täydellisen hälytystilan Yhdysvaltain aineellisen hyökkäyksen varalta. Neuvostoliittolainen Pravda-lehti syytti 30.toukokuuta Yhdysvaltoja siitä, että se oli lähettänyt vakoojia ja sabotöörejä Kuubaan. [10]

"Kuuban SAK:n" vallankumous muokkaa

Vasemmistolainen David Salvador teki pesäeron Raúl Castron kommunistiseen PSP-puolueeseen 1958, kun puolue kieltäytyi taistelemasta Batistaa vastaan, tuki jopa vangittuna ja kidutettuna huhtikuun 1958 lakkoa, jonka "26. heinäkuuta" aloitti. Hän voitti Kuuban työläisten keskusjärjestön vaalit vuonna 1959 mutta hänet pakotettiin hyväksymään rinnalleen epädemokraattisesti kaksi kommunistia ja keväällä "hänet pantiin sivuraiteille", kesäkuussa hän siirtyi maanalaisuuteen, elokuussa 1962 hänet vangittiin. Vuonna 1962 keskusjärjestö esitti lakko-oikeuden kumoamista. [11]

"Punainen Gestapo" muokkaa

Vuonna 1959 Castro perusti DSE:n (kuubalaisille "punainen Gestapo")[12]. "Vuonna 1960 tuomareiden erottamattomuus kumottiin"[12]. Batistaa vastustanut nuori opiskelija Pedro Luis Boitel asettui Yliopisto-opiskelijoiden liiton puheenjohtajaehdokkaaksi, jolloin hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen. Boitel kuoli syömälakkoon protestoidessaan epäinhimillisen julmaa vankilaa vastaan.[12] Pelkästään 1960-luvulla teloitettiin 7 000–10 000 ihmistä ja poliittisia vankeja oli arviolta 30 000[13].

Keskitysleirit muokkaa

Vuonna 1960 Che Guevara keksi Kuubaan pakkotyöleirit. Cabañan vankilassa hän teloitutti "lukuisia ihmisiä, lähinnä demokraatteina pysyneitä entisiä asetovereita."[14]

Pakkotyöleirejä, keskitysleirejä ja vankiloita oli monenlaisia. Keskitysleireille heitettiin uskovaisia, parittajia, homoseksuaaleja, runoilijoita, "yhteiskunnalle potentiaalisesti vaarallisia" yksilöitä. Siellä vallitsi sotilaskuri, pahoinpitely, aliravitsemus ja eristys. Karatakseen "jotkut vangit silpoivat itseään. Toiset olivat ulos päästessään psyykkisesti tuhottuja." Sähköiskuja, totuusseerumia, ahtaita rautahäkkejä, uni kiellettiin kuukausien ajan, sukulaisia uhkailtiin, vaimojen intiimiä "ruumiintarkastusta" pakotettiin katsomaan jne. Jotkut voitelivat itsensä ulosteilla välttyäkseen raiskauksilta. Yli 1100 naista tuomittiin poliittisista syistä. Natsien kapo-järjestelmä kopioitiin. Työpäivät olivat 12–15-tuntisia, ja vartijat hoputtivat lyömällä pistimillä. [15]

Myös homoseksuaalien "julkiset 'oikeudenkäynnit' työpaikalla olivat yleisiä." [16]

Kirkkoa tukahdutetaan muokkaa

Castron hengen pelasti vuonna 1953 arkkipiispa. Osa papeista seurasi sissejä vuorille, mutta kirkko vastusti myös batistalaisille annettuja "pikatuomioita" ja paljasti vuonna 1959 kommunistien solutuksen, joten Castro alkoi syrjiä kirkkoa, lakkautti 1961 sen koulut ja sosialisoi sen rakennukset, karkotti pappeja, epäsi yliopistopaikat ja virat uskonvapauttaan harjoittaneilta jne.[17]

"Kaupunginosakomiteat" muokkaa

Maaliskuussa 1961 perustettiin kaupunginosakomiteoita (CDR), jotka urkkivat naapureita. Näiden avulla maaliskuussa 1961 pidätettiin yli 100 000 ihmistä ja tuhansia vietiin säilöön. CDR:ien väkijoukot ("kansa") myös kokoontuu toisinajattelijoiden talojen eteen kivittämään, pahoinpitelemään, kirjoittamaan solvauksia seinille jne. [18]

"Rikosta edeltävä vaarallisuus" muokkaa

Vuonna 1978 säädettiin laki "rikosta edeltävästä vaarallisuudesta": kansalainen "voitiin vangita millä verukkeella hyväksi – vaikkei hän olisi mitään sen tapaista tehnytkään" [19].

Kuuba vasemmistolaisten hallitusten ja sissiliikkeiden tukijana muokkaa

Fidel Castro ja Che Guevara pyrkivät 1960-luvulla levittämään "castrolaista" sosialismia muihin Latinalaisen Amerikan maihin, joihin toimitettiinkin runsaasti aseita, rahaa ja sissisodan asiantuntijoita. Yrityksistä huolimatta "castrolaisuus" ei kuitenkaan juuri saavuttanut näissä maissa vastakaikua. Valtaosa maiden väestöstä oli köyhiä talonpoikia ja Kuuba perusti laskelmansa näiden tuen varaan, mutta he olivat silti valtaosin saaneet lunastetuksi pienet maatilkkunsa omikseen eivätkä innostuneet sosialismin mukaisesta tuotantovälineiden yhteisomistuksesta. Che Guevara joutui syrjään hänen ja Castron välisten, Neuvostoliiton-politiikkaan liittyneiden erimielisyyksien vuoksi: Castro kannatti poliittisten ja kauppasuhteiden tiivistämistä Neuvostoliittoon, Guevara taas entistä suurempaa riippumattomuutta Moskovasta. [20] Lokakuussa 1965 Fidel Castro ilmoitti Guevaran eronneen tehtävistään Kuuban johdossa ja lähteneen maasta "uusille taistelukentille". [21] Guevara sai surmansa Boliviassa vuonna 1967 yritettyään turhaan nostattaa kapinaa presidentti René Barrientosin hallintoa vastaan.

1960-luvulta alkaen Kuuba tuki enemmän tai vähemmän näkyvästi vasemmistolaisia hallituksia ja sissiliikkeitä myös kylmän sodan keskeiseksi näyttämöksi muodostuneessa Afrikassa. Tällaisia olivat mm. Angolan Vapautuksen kansanrintama (MPLA), joka sai yliotteen Angolan sisällissodassa vuonna 1976, PAIGC-puolue Guinea-Bissaussa ja Kap Verdessä, hallitseva Frelimo-puolue Mosambikissa, Päiväntasaajan Guinean diktaattori Francisco Macías Nguema, Ugandan Idi Amin, Etiopian Mengistu Haile Mariam ja Somalian Mohamed Siad Barre sekä silloisen Zairen presidenttiä Mobutu Sese Sekoa vastustaneet kapinalliset. Toisaalta Fidel Castro esiintyi kansainvälisissä yhteyksissä mielellään kehitysmaiden johtohahmona ja puolestapuhujana ja ilmoitti pyrkivänsä vähentämään itsenäisyyden saavuttaneiden Afrikan maiden riippuvuutta entisistä siirtomaaisännistä ja ylipäätään länsimaista, etenkin Yhdysvalloista. Tällöin hän joutui kuitenkin varomaan ainakin kovin näkyvää tukea kumouksellisille liikkeille. Kuuban kiinnostusta Afrikkaa kohtaan Castro selvitti eräässä puheessaan: "Afrikkalainen veri virtaa suonissamme, emmekä ole vain latinalais-amerikkalainen kansa vaan latinalais-afrikkalainen kansa." Monissa länsimaissa Kuubaa pidettiin silti lähinnä Neuvostoliiton käsikassarana – "karibialaisena legioonana" – Neuvostoliiton vaikutusvallan lisäämiseksi Afrikassa ja kuubalaisten läsnäoloa siellä Moskovan vaatimana hintana talousavusta Kuuballe. [22]

Myöhemmät vaiheet muokkaa

Kylmän sodan loputtua Kuuba on menettänyt Neuvostoliiton maksamaan sokerin maailmanmarkkinahinnan ylittäneeseen ostohintaan sisältyneen talousavun ja ajautunut huomattaviin talousvaikeuksiin. 1990-luvun puolessa välissä maassa oltiin lähellä nälänhätää. Talouden ahdingon takia hallitus joutui tinkimään sosialistisista periaatteistaan ja sallimaan Yhdysvaltain dollarin käytön laillisena maksuvälineenä.

 
Fidel Castro José Martín muistomerkin edessä (2003).

Taloudelliset olot ovatkin jossakin määrin kohentuneet osin turismin myötä. Toisaalta turismielinkeino ja selvä jako dollari- ja pesotalouteen ovat jo luoneet väestön keskuuteen sosiaalista eriarvoisuutta, kuten prostituutiota, koska kaikissa ammateissa ei ole mahdollista päästä käsiksi turistien ulkomaiseen valuuttaan. Silti suurimmalla osalla kuubalaisista olot ovat moniin muihin kehitysmaihin verrattuna paremmat. Kansalaisten lukutaito on lähes täydellinen, ja terveydenhoito ja koulutus ovat vaikeuksista huolimatta kaikkien ulottuvilla. Maassa on silti edelleen käytössä elintarvikkeiden säännöstely ja ruokakupongit, joilla pyritään turvaamaan köyhimpien mahdollisuus ostaa elintarvikkeita rajallisesti.

Yhdysvalloilla on Kuubassa vuonna 1898 perustettu Guantanamo Bayn laivastotukikohta, jota Kuuba vaatii itselleen. Tukikohta vuokrattiin Yhdysvalloille Kuuban itsenäistyessä. Afganistanin sodan jälkeen se on tullut kuuluisaksi paikkana, jossa al-Qaida ja Taliban-yhteyksistä epäiltyjä vankeja on pidetty jopa vuosia ilman syytteitä. Kuubassa oli vuodesta 1964 myös Neuvostoliiton Lourdesin kuunteluasema, josta Venäjä vetäytyi 2001.

Kuuban suhteet Yhdysvaltoihin ja Kanadaan kiristyivät vuodesta 2016 alkaen, kun Havannassa asuneet lähetystötyöntekijät kertoivat saaneensa outoja terveysoireita. Näihin ”Havannan syndroomaksi” nimettyihin oireisiin kuuluivat sekavuus, pahoinvointi, voimakkaat päänsäryt sekä näkö- ja kuulohäiriöt. Syyksi arveltiin jonkinlaista ääniasetta, josta epäiltiin Kuubaa. Vuonna 2019 julkaistussa tutkimuksessa syyksi epäiltiin hyttyskarkotteita ja niiden hermomyrkkyjä.[23] Vuonna 2024 Der Spiegel, CBS:n 60 Minutes -uutisohjelma ja venäläinen tutkiva verkkosivusto The Insider uutisoivat, että syndrooman oireita ovat mahdollisesti aiheuttaneet Venäjän sotilastiedustelu GRU:n käyttämät laitteet, joita on kutsuttu energia-aseiksi. GRU:n alainen 29155-yksikkö on yhdistetty näiden ei-tappavien akustisten aseiden kehittämiseen.[24]

Lähteet muokkaa

Courtois, Stéphane et al.: Kommunismin musta kirja: Rikokset, terrori, sorto. 5. painos 2003. Suomentanut Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25073-2.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Valtonen, s. 51.
  2. ↑ Valtonen, s. 443.
  3. ↑ a b Valtonen, s. 444.
  4. ↑ Tauno Kuosa: Oman aikamme maailmantapahtumat II (2. painos), s. 210–212. Porvoo: WSOY, 1965.
  5. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 727
  6. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 727–728
  7. ↑ a b c d Kommunismin musta kirja, s. 731
  8. ↑ HS 17.12.2009: HS 17.12.1959 "Castro tuomitsi kapinakumppaneitaan"
  9. ↑ Kommunismin musta kirja
  10. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 42. Otava, 1966.
  11. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 728
  12. ↑ a b c Kommunismin musta kirja, s. 732
  13. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 733
  14. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 730
  15. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 734-8
  16. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 734
  17. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 728–9
  18. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 739
  19. ↑ Kommunismin musta kirja, s. 740
  20. ↑ Dan Gordin, Olavi Laine ja Kari Tapiola: Maailma 1945–71, s. 349–350. Helsinki: Otava, 1972.
  21. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1967, s. 11. Helsinki: Otava, 1966.
  22. ↑ Hans-Henrik Rönnow: Kuubalaiset Afrikassa. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 115–118. Helsinki: Otava, 1978.
  23. ↑ Tutkimus: Amerikkalais­diplomaattien ”Havannan syndrooma” saattoi johtua hyttys­myrkystä. Helsingin Sanomat 20.9.2019.
  24. ↑ Venäjä | Havannan syndrooman taustalta löytyy mahdollisesti GRU:n pahamaineinen 29155-yksikkö Helsingin Sanomat. 1.4.2024. Viitattu 1.4.2024.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuuban historia.
Amerikan historia maittain

1: Epäitsenäinen alue

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kuuban_historia&oldid=22309389”