Volgan saksalaiset

Volgan saksalaiset (saks. Wolgadeutsche tai Russlanddeutsche) ovat Venäjällä alkujaan Volgan alueella asuneita saksalaistaustaisia ihmisiä.

Volgan saksalaisen siirtolaisperheen muistomerkki Kansasissa, Yhdysvalloissa

Katariina II kutsui saksalaisia viljelijöitä kehittämään Venäjän perin alkeellista maataloutta. Vuosina 1764–1767 tuhansia maanviljelijöitä muutti eteläisestä ja läntisestä Saksasta hedelmällisille Saratovin ja Kamyšenin alueelle. He olivat luterilaisia ja menestyivät hyvin viljelijöinä, mutta heidän oppinsa eivät levinneet venäläisten talonpoikien keskuuteen.[1]

Venäjän sisällissodan jälkeen Venäjälle perustettiin vuonna 1924 Volgan saksalaisten autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, jonka pääkaupunki oli Engels. Tasavalta lakkautettiin vuoden 1941 syyskuussa Stalinin pelätessä Volgan saksalaisten ryhtyvän Neuvostoliiton vastaiseen taisteluun Saksan puolella. Neuvostohallitus ilmoitti asetuksessaan, että Volgan saksalaisten joukossa oli tuhansittain pettureita ja vakoojia.[2] Stalin määräsi, että saksalaiset oli siirrettävä itään Kazakstaniin, Siperiaan ja muille syrjäisille alueille.

Vuonna 1964 Volgan saksalaiset vapautettiin Neuvostoliitossa siitä syytteestä, jonka mukaan he olivat toisen maailmansodan aikana syyllistyneet neuvostovallan pettämiseen. Osa heistä vaati 1960-luvun lopulla saada palata kotiseuduilleen Volgan varsille, osa haki muuttolupaa Länsi- tai Itä-Saksaan ja osa muutti Baltian maihin.[2]

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen monet Volgan saksalaiset muuttivat Saksaan, koska siellä oli voimassa paluumuuttolaki, jonka nojalla Volgan saksalaiset saivat suoraan Saksan kansalaisuuden. Tämä johti todelliseen muuttoaaltoon Saksaan ja nykyään lähes pari miljoonaa volgansaksalaista asuu Saksassa – tämä siitäkin huolimatta, että moni ei osaa enää puhua saksaa. 1990-luvun loppupuolella Saksa kiristi paluuehtoja varsinkin kieltä osaamattomien kohdalla.

Historian aikana Volgan saksalaisia on muuttanut siirtolaisiksi huomattavia määriä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Heikki Kirkinen: ”Talonpojat”, Venäjän historia, s. 170. 4. painos. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-15799-1.
  2. a b Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 160-163. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7.

Aiheesta muuallaMuokkaa