Vjatšeslav Tšornovil
Vjatšeslav Tšornovil ukr. В’ячеслав Чорновіл (24. joulukuuta 1937 Jerky, Tšerkasyn alue, Ukrainan SNT – 25. maaliskuuta 1999 Horodyštšen lähellä, Kiovan alue, Ukraina) oli merkittävä ukrainalainen toisinajattelija ja Neuvostoliiton aikainen poliittinen vanki, toimittaja, kirjallisuuskriitikko, poliitikko. Hän johti nationalistis-demokraattista itsenäisyysliikettä Ukrainassa 1980-luvun jälkipuoliskolla ja 1990-luvulla. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli toisinajattelija Olena Antoniv ja tämän kuoleman jälkeen hänen toinen puolisonsa oli Atena Paško. Hänen poikiaan ovat Lvivin lääketieteellisen yliopiston dosentti Andri Tšornovil ja poliitikko Taras Tšornovil.[1]
| Vjatšeslav Tšornovil | |
|---|---|
 Vjatšeslav Tšornovil |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. joulukuuta 1937 Jerky, Tšerkasyn alue |
| Kuollut | 25. maaliskuuta 1999 (61 vuotta) Horodyštšen lähellä, Kiovan alue, Ukraina |
| Ammatti | toimittaja, kriitikko, poliitikko |
| Poliitikko | |
| Puolue | RUH (Ukrainan kansanliike) |
| Entiset puolueet | Ukrainan Helsinki-liitto (UHA) |
 Nimikirjoitus |
|
Elämä ja ura muokkaa
Tšornovilin opettajavanhemmat joutuivat Stalinin aikana poliittisen vainon kohteiksi. Hän valmistui 1960 Kiovan yliopistosta journalismista, mutta oli joutunut 1957 keskeyttämään opinnot vuodeksi jouduttuaan arvostelun kohteeksi kun häntä syytettiin "vääränlaisesta ajattelusta". Hän jatkoi opiskelua 1958. Hän työskenteli 1960–1963 televisiossa nuortenohjelmien parissa ennen kuin hän palasi Kiovaan jatkaakseen Ukrainan kirjallisuuden opintoja. Hän ei kuitenkaan päässyt opiskelemaan poliittisten mielipiteidensä vuoksi ja työskenteli ensin rakennusalalla ja sitten Moloda hvardia -sanomalehdessä osastopäällikkönä. Hänet erotettiin tehtävästä mutta hän sai paikan toisesta lehdestä josta sieltäkin hänet erotettiin, ja hän joutui "ojennustyöhön" kolmeksi kuukaudeksi. Hän kirjoitti artikkeleita, jotka kiersivät 1966 salaisina samizdat-kirjoituksina. Hän keräsi aineistoa 20 ukrainalaisesta toisinajattelijasta, ja kirjoitus salakuljetettiin Pariisiin, jossa se julkaistiin ukrainaksi. Se julkaistiin englanninkielisenä käännöksenä Torontossa 1968. Kirjoitustensa vuoksi hänet pidätettiin elokuussa 1967 ja tuomittiin samana vuonna kolmeksi vuodeksi työleirille Vinnytsjan alueelle ja sen jälkeen vankilaan. Hän ryhtyi 40 vuorokauden nälkälakkoon kesällä 1968 vastalauseena sille, että leirivirkailijat takavarikoivat hänen kirjoituksensa . Kärsittyään tuomiosta 18 kuukautta hän sai helmikuussa 1969 armahduksen. Hän sai vuonna 1975 kirjoituksistaan lontoolaisen The Times -lehden Nicholas Tomalinin journalismipalkinnon.[1]
Vapauduttuaan Tšornovil työskenteli sekalaisissa töissä. Hän alkoi tammikuussa 1970 levittää kirjoituskoneella kirjoittamaansa samizdat-lehteä Ukrajinskyi visnyk (Ukrainan airut), joka sisälsi sekä poliittisia että kaunokirjallisia kirjoituksia. Hänet pidätettiin uudestaan tammikuussa 1972, kun lehdestä oli ilmestynyt viisi numeroa. Hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan ja kolmeksi vuodeksi karkotukseen "neuvostovastaisesta propagandasta ja agitoinnista". Hän kärsi tuomion Mordvassa. Hän järjesti mielenosoituksia ja nälkälakkoja ja kärsi yli puolet tuomiosta eristyksessä tai vankilasellissä. Keväällä 1978 hänet siirrettiin karkotuspaikkaan Itä-Siperiaan Jakutiaan, jossa hän asui Niurban kaupungissa ja työskenteli kasvihuoneessa ja rakennusfirmassa. Hän liittyi toukokuussa 1979 Ukrainan Helsinki-ryhmään tarkkailijaksi. Hänet pidätettiin jälleen huhtikuussa 1980 tekaistujen raiskaussyytösten perusteella. Hän sai viiden vuoden tuomion, jonka hän suoritti Jakutiassa Mirnyin kaupungissa. Hän pääsi vapaaksi ennenaikaisesti mutta ei saanut lupaa palata Ukrainaan, joten hän asettui Pokrovskiin ja meni töihin tiilitehtaaseen.[1]
Vietettyään 17 vuotta poliittisena vankina Tšornovil pääsi toukokuussa 1985 vähän ennen Mihail Gorbatšovin perestroikaa palaamaan Ukrainaan. Työskennellessään 1987 vaatimattomissa töissä Lvivissä hän alkoi julkaista Ukrajinskyi visnykiä uudelleen ja oli kaksi vuotta sen päätoimittajana. Hän käynnisti 1988 Ukrainan Helsinki-liiton (UHA), joka oli demokraattinen Ukrainan itsenäisyyttä kannattava poliittinen puolue ja vastusti Neuvostoliiton kommunistipuoluetta. Hän kuului UHA:n johtajistoon ja kirjoitti sen ohjelma-asiakirjoja ja lehdistötiedotteita. Hän osallistui aktiivisesti erilaisten järjestöjen toimintaan niiden johdossa. Hänet valittiin 1990 Lvivin alueneuvostoon, jonka puheenjohtaja hän oli 1990–1992. Tšornovilin johdolla Lvivin alueen hallinto muutettiin epäpoliittiseksi, kansallissymbolit laillistettiin ja syntyi laaja demokraattisten tiedotusvälineiden verkosto. Monia muitakin keskeisiä uudistuksia tehtiin. Galitsiassa järjestettiin maaliskuussa 1991 äänestys Ukrainan itsenäistymisestä. Ukrainan korkeimmassa neuvostossa Verh’ovna Radassa Tšornovil kuului itsenäisyysryhmän johtoon.[1]
Tšornovil oli syksyllä 1991 ehdokkaana presidentinvaalissa ja sai toiseksi eniten ääniä. Vuonna 1991 hänet valittiin Ukrainan kasakoiden hetmaniksi ja seuraavana vuonna Ivan Dratšin ja Myh’ailo Horynin kanssa RUHin (Ukrainan kansanliike) johtoon. Samana vuonna hän erosi Lvivin alueneuvostosta ja hänestä tuli RUHin ainoa johtaja. Leonid Kravtšukin presidenttikaudella RUHia johti Tšornovil, ja se oli jatkuvasti oppositiossa. Vuonna 1994 Tšornovilistä tuli jälleen Verh’ovna Radan jäsen ja RUHin ryhmän johtaja radassa.[1]
Tšornovil valittiin jälleen 1998 Ukrainan korkeimpaan neuvostoon, ja hänestä tuli ryhmän johtaja. Tyytymättömyys häntä kohtaan alkoi kuitenkin kasvaa, sillä hänen toimintaansa pidettiin ennakoimattomana ja yksinvaltaisena. Hän menetti johtoasemansa helmikuussa 1999, ja hänen paikalleen tuli Juri Kostenko. Puolue jakautui kahtia, ja Tšornovil muodosti uuden ryhmän Ukrainan kansan Ruh, jolle oikeusministeriö vahvisti oikeuden käyttää nimeä Ruh. Parlamenttiuransa ohella Tšornovil perusti Tšas-sanomalehden ja oli sen päätoimittaja tammikuusta 1995 toukokuuhun 1998 ja sen saman nimisen seuraajan päätoimittaja lokakuusta 1998 maaliskuussa 1999 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.[1]
Kuolema muokkaa
Tšornovil kuoli juuri ennen keskiyötä pimeällä maantiellä Kiovan ulkopuolella. Auto, jossa hän oli matkustajana, törmäsi perävaunua vetävään raskaaseen kuorma-autoon, joka oli poikittain tiellä. Myös autoa ajanut Jevhen Pavlov kuoli ja toinen matkustaja, Ruhin lehdistösihteeri Dmytro Palamartšuk loukkaantui vakavasti. Tšornovilin kuolemasta on jatkuvasti esitetty erilaisia spekulaatiota ja salaliittoteorioita. Juuri ennen onnettomuutta Tšornovil oli tehnyt päätöksen asettua presidenttiehdokkaaksi. Rekan kuljettaja ei loukkaantunut kolarissa pahasti, mutta hänen kerrotaan kuolleen seuraavana vuonna sydänkohtaukseen. Onnettomuutta alettiin tutkia maaliskuussa 2001, jotta huhut onnettomuuden poliittisista motiiveista saataisiin vaiennetuksi. Tulosta odoteltaessa levisi huhuja poliisin tai sisäministeriön osuudesta onnettomuuteen, ja huhuttiin myös, että Tšornovil olisi ollut uhka presidentti Leonid Kutšman uudelleenvalinnalle vuoden 1999 vaalissa. Tapausta on tutkittu moneen otteeseen, ja sille pantiin piste tammikuussa 2014 Boryspilin tuomioistuimessa. Tapaus oli kuitenkin yhä maaliskuussa 2015 Ukrainan valtakunnansyyttäjän virastossa tutkittavana.[1]
Tšornovilin hautajaiskulkueeseen osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänet haudattiin Baikoven hautausmaalle. Hän sai postuumisti elokuussa 2000 presidentin asetuksella Ukrainan sankarin siviilikunniamerkin Ukrainan itsenäistymisen hyväksi tekemästään työstä. Kiovaan on 2002 perustettu hänelle omistettu museo, samoin vuonna 2006 Vilhovetsin kylään Tšerkasyn alueelle. Hänen nimeään kantava journalismipalkinto perustettiin vuonna 2003 Vjatšeslav Tšornovilin valtionpalkinto. Myöhemmin hänen mukaansa on nimetty katuja ja oppilaitoksia.[1]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vjatšeslav Tšornovil Wikimedia Commonsissa
