Villers-Bretonneux’n taistelu
Villers-Bretonneux’n taistelu oli ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla 24. huhtikuuta 1918 käyty historian ensimmäinen panssarivaunujen välinen taistelu. Vaunujen kohtaaminen syntyi, kun saksalaisten ja brittien vaunut kohtasivat sattumalta toisensa brittien paikallisen vastahyökkäyksen aikana.[1]
| Villers-Bretonneux’n taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa länsirintamaa ensimmäisessä maailmansodassa | |||||||
 Saksalainen A7V-panssarivaunu 21. maaliskuuta 1918
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| |||||||
Taistelun kulku muokkaa
Saksalaiset aloittivat 24. huhtikuuta kello 7 hyökkäyksen Amiensin kaupungin lähellä sijaitsevaan Villers-Bretonneux’n kylään. Hyökkäykseen osallistui kolmeen ryhmään jaettuna viisitoista A7V-panssarivaunua. Vaunujen tehtävänä oli tukea jalkaväkeä hyökkäyksessä, minkä jälkeen niiden piti suunnitelman mukaan palata ennaltasovitulle kokoontumispaikalle.[1]
Briteillä oli tällä rintamanosalla seitsemän Mark A Whippet -vaunua ja kolme Mark IV -vaunua, yhteensä siis kymmenen panssarivaunua. Kapteeni Price komensi Whippet-vaunuja ja kapteeni Brown Mark IV -vaunuja. Kaksi Mark IV -vaunuista oli varustettu ainoastaan konekivääreillä (niin sanottuja naarastankkeja) ja yhdessä oli tykkejä (urostankki).[1]
Saksalaisten 1. ja 2. panssarivaunuosasto palasivat tehtävän suorittamisen jälkeen suunnitellusti takaisin kokoontumispaikalle. 3. osaston yksi vaunu putosi juoksuhautaan eksyttyään muista vaunuista. Sen miehistö hylkäsi vaunun, jalkautui ja jatkoi taistelua osana jalkaväkeä. Osaston muut kolme vaunua jatkoivat jalkaväen hyökkäyksen tukemista. Tavoitteena oli Cachyn kylä. Jäljellä olleita kolmea vaunua komensivat luutnantit Wilhelm Biltz, Bitter ja Müller.[1]
Brown komensi johtamansa kolme Mark IV -panssarivaunua Kello 8.45 tukemaan Cachyn puolustajien juoksuhautoja. Vänrikki Mitchell johti kahdella tykillä varustettua ”urosvaunua”. Vaunut saapuivat paikalle, jolloin Biltzin komentama saksalainen vaunu ajoi esiin sumusta noin 350 metrin päässä. Mitchell käänsi vaununsa kohti Biltzin vaunua ja ampui liikkeestä tykeillään. Biltz huomasi brittien ”naarastankit”, avasi tulen, ja onnistui vahingoittamaan kumpaakin, kun ne kääntyivät pakoon. Mitchellin vaunu osui Biltzin vaunuun kolmesti. Se vaurioitui pahoin ja Biltz käski miehistönsä hylkäämään sen.[1]
Bitterin ja Müllerin komentamat saksalaiset panssarivaunut olivat pysähtyneet Cachyn edustalle, kun brittien tuli oli pysäyttänyt saksalaisen jalkaväen hyökkäyksen. Kello 11 aikoihin Cachyn puolustajien avuksi saapui Pricen johtamat seitsemän Whippet-vaunua. Price ei tiennyt, että paikalla oli saksalaisten vaunuja ja hän lähti tukemaan brittijalkaväen vastahyökkäystä. Saksalaisten jalkaväki vetäytyi. Bitterin johtama A7V-vaunu havaitsi perääntyvää jalkaväkeä ahdistelleet Whippetit. Bitter avasi tulen noin 270 metrin päästä. Whippetit huomasivat saksalaisvaunun vasta kun kaksi niistä oli räjähtänyt ja yksi oli pahasti vahingoittunut. Jäljelle jääneet Whippetit pakenivat, jolloin yksi niistä menetti liikuntakykynsä mekaanisen vian vuoksi.[1]
Saksalaiset vetäytyivät puolilta päivin, kun heille selvisi, ettei Cachyn valtaaminen onnistuisi. Saksalaisten vaunut vetäytyivät jalkaväen mukana, jolloin Mitchellin vaunu yritti vielä tuloksetta osua niihin yli kilometrin matkalta. Mitchell jatkoi puolustuslinjalla partiointia, kunnes hänen komentamansa vaunun yksi telaketju katkesi.[1]
Merkitys muokkaa
Villers-Bretonneux’n taistelu oli kooltaan pieni, mutta sillä oli huomattava merkitys panssarivaunujen kehittämiselle. Ennen taistelua saksalaiset olivat suhtautuneet vaunujen kehittämiseen välinpitämättömästi. Vuonna 1918 Saksan panssarijoukot koostuivat muutamasta ympärysvalloilta vallatusta Mark IV -vaunusta ja paristakymmenestä saksalaisesta A7V-vaunusta. Taistelun jälkeen he totesivat, että panssarivaunuilla tulisi olemaan suurempi merkitys sodankäynnissä. Lisäksi he päättelivät, että heidän taktiikkansa ampua vasta vaunun pysäyttämisen jälkeen oli oikea. Saksalaiset alkoivat kehittää myös panssarintorjuntaan erikoistuneita tykkejä, mutta niiden piti tarjota viholliselle vain pienikokoinen maali. Britit puolestaan päättelivät, että liikkeestä ampumisen tarkkuutta oli kehitettävä. Lisäksi kaikki brittivaunut tulisi jatkossa varustaa tykeillä, siltä varalta, että ne kohtaisivat taistelussa vihollisen vaunuja.[1]
Lähteet muokkaa
- Malkki, Marjomaa, Raitasalo, Karasjärvi, Sipilä: Sodan historia, s. 174–175. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2.