Vilho Pentikäinen

suomalainen upseeri ja vakooja

Vilho Armas Pentikäinen (5. maaliskuuta 1903 Antrea – mahdollisesti 1942 Neuvostoliitto) oli suomalainen upseeri, joka tuli tunnetuksi vakoilustaan Neuvostoliiton hyväksi. Pentikäinen toimi Suomen armeijassa luutnanttina 1920-luvun lopulta alkaen ja työskenteli vuodesta 1929 puolustusvoimien yleisesikunnassa kuvakeskuksessa.[1] Hän hankki Neuvostoliitolle 1930-luvun alkuun mennessä tietoja useista Suomen salaisista sotilaallisista suunnitelmista. Paljastuttuaan Pentikäinen pakeni Neuvostoliittoon, missä hän loi vielä uuden menestyksekkään sotilas- ja tiedustelu-uran. Pentikäisen kuolinaikaa ja -paikkaa ei tiedetä varmuudella.

Vilho Pentikäinen
Vilho Pentikäinen kansainvälisten prikaatien upseerina Espanjassa.
Vilho Pentikäinen kansainvälisten prikaatien upseerina Espanjassa.
Henkilötiedot
Syntynyt5. maaliskuuta 1903
Antrea
Kuollut1942
Neuvostoliitto (38–39 vuotta)
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) punainen Suomi, Suomi, Espanjan toinen tasavalta, Neuvostoliitto
Palvelusvuodet 1918, 1923–1942
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota
Sotilasarvo luutnantti (Suomi)

Pentikäisen käytöstä kuvattiin miellyttäväksi, ja olemusta huolitelluksi ja aina rauhalliseksi. Hänet värvättiin Neuvostoliiton asiamieheksi vuonna 1923. Varsinaisen vakoilijanuransa Pentikäinen aloitti viimeistään työskennellessään yleisesikunnassa vuosina 1929–1933.[1] Toimessaan Pentikäinen pääsi näkemään ja valokuvaamaan suomalaisia linnoituslaitteita, varuskuntia ja sotatarviketeollisuutta. Jälkeenpäin on tullut ilmi, että kopiot näistä filmeistä päätyivät Moskovaan. Pentikäisen toimintaan liittynyttä Etsivän keskuspoliisin tutkimuskokonaisuutta on kutsuttu ”Suureksi vakoilujutuksi”. Suomessa siihen liittyen tuomittiin 26 ihmistä.

Vuonna 2007 venäläiset lähteet väittivät, että Pentikäinen olisi ollut kaksoisagentti, joka vakoili myös Suomen hyväksi.[2]

ElämäMuokkaa

Varhaiset vuodetMuokkaa

Pentikäinen syntyi Antrean pitäjän Talikkalan kylässä seppä Herman Pentikäisen ja Alina Mannisen perheeseen. Hän liittyi jo nuorena Talikkalan työväenyhdistykseen ja osallistui punakaartin riveissä Suomen sisällissodan Viipurin taisteluun huhtikuussa 1918 ollessaan vasta 15-vuotias. Antauduttuaan valkoisille Pentikäinen joutui Viipurin vankileirille, josta hän vapautui isänsä ja tämän liikemiesystävän avustuksella toukokuun lopussa. Sodan jälkeen Pentikäinen eli työmiehenä ja oli mukana sosialidemokraattisen nuoriso-osaston toiminnassa, kunnes se lakkautettiin yhteyksistään kiellettyyn Suomen kommunistiseen nuorisoliittoon vuonna 1925.[3]

Pentikäinen suoritti varusmiespalveluksensa vuosina 1923–1924 konekiväärimiehenä, minkä jälkeen hän lähti sotilasuralle. Pentikäinen palveli aluksi kersanttina Helsingin Komennuskomppaniassa, kunnes hänet komennettiin reserviupseerikouluun vuonna 1927. Pentikäinen ylennettiin vänrikiksi 1929 ja luutnantiksi 1933. Hän raportoi maanlaisesti toimineen Suomen Kommunistisen Puolueen sotilaslinjalle jo varusmiespalvelusta suorittaessaan. Tärkeisiin tietoihin Pentikäinen kuitenkin pääsi käsiksi vasta huhtikuusta 1929 lähtien, jolloin hänet komennettiin valokuvaajaksi Yleisesikuntaan. Useat 1930-luvulla ilmestyneet puolustusvoimien julkaisut sisältävät hänen valokuviaan, vaikkei Pentikäisen nimeä olekaan mainittu.[3]

Neuvostoliiton vakoilijanaMuokkaa

Pentikäinen kuvasi puolustusvoimien salaisia asiakirjoja toimiessaan yleisesikunnan yöpäivystäjänä. Koska dokumenttien kuvaaminen oli varsin aikaa vievää, hän lisäksi toimitti vartiovuoronsa alussa nipun papereita rakennuksen ulkopuolella odottaneille neuvostoagenteille, jotka kuvasivat ne Neuvostoliiton lähetystössä ja palauttivat ne ennen aamua Pentikäiselle. Hänen toimintansa saattoi jatkua vuosia juuri siksi, että yhtään asiakirjaa ei päivisin puuttunut paikaltaan.lähde?

Pentikäisen toiminnan seurauksena Neuvostoliitto sai tiedon kaikista Suomen salaisimmista sotilaallisista asioista. Esimerkiksi Suomi-konepistoolin piirustukset vei rajan yli ehkä juuri Pentikäinen. Neuvostoliitto sai lisäksi korvaamattoman tärkeitä tietoja esimerkiksi Suomen ja Viron toteuttamasta Suomenlahden sulkusuunnitelmasta, Suomenlahden meriväylistä ja miinoitussuunnitelmista.[1] Vielä toisen maailmansodan aikana huomattiin, kuinka neuvostolaivasto vältteli 1930-luvulla miinoitussuunnitelmiin sisältyneitä merialueita niissäkin tapauksissa, joissa ne oli jo poistettu uudemmista miinoitussuunnitelmista.lähde?

Tunnetun myytin mukaan Pentikäinen jäi kiinni tiedustelutehtävissään 1. lokakuuta 1933, kun päivystäjä havaitsi huoneessa palavat valot ja yllätti hänet itse teossa kuvaamassa asiakirjoja yleisesikunnan holvissa. Kertomukselle ei kuitenkaan löydy todisteita.[4] Todennäköisesti Pentikäinen kutsuttiin kuulusteluun Etsivän Keskuspoliisin luokse, mutta hän jätti saapumatta sinne paeten sen sijaan Neuvostoliittoon autollaan jättäen perheensä Suomeen. Hän pääsi ylittämään rajan täpärästi kiväärinsä kanssa Karjalankannaksella.lähde? Jälkeenpäin todettiin hänen elämäntapansa olleen ylellinen asemansa mukaisiin tuloihin nähden.[5]

Pentikäisen hankkimilla tiedoilla uskotaan olleen vaikutusta Boris Jartsevin neuvotteluyrityksiin Suomen hallituksen kanssa vuosina 1938–1939 sekä Neuvostoliiton jyrkkään suhtautumiseen Baltian maihin 1939–1940.lähde?

Toiminta NeuvostoliitossaMuokkaa

Päästyään Neuvostoliittoon Pentikäinen opiskeli Pietarin kansainvälisessä Lenin-koulussa, jossa hän käytti salanimeä ”Erik Art”. Nimelle luotiin koululla peitetarina, jonka mukaan Art olisi työskennellyt vuodet 1933–1935 elokuvaoperaattorina.[6] Vuonna 1935 Pentikäinen toimi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun GPU:n rajavartioaseman päällikkönä Kannaksella Miikkulaisissa. Myöhemmin hän palveli majurin arvoisena Leningradin jalkaväkikoulun suomenkielisillä kursseilla. Varsinainen tehtävä hänellä oli kuitenkin tällöin sotilaspiirin esikunnan Suomen topografisen toimiston päällikkönä. Vuonna 1936 hänet komennettiin Kazaniin.lähde?

Pentikäinen osallistui vuoden 1936 lopulla alkaneeseen Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisarmeijaa tukeneiden kansainvälisten prikaatien riveissä everstin arvoisena neuvonantajana ja tiedustelu-upseerina. Vilho Pentikäinen säilytti henkensä Josif Stalinin 1930-luvun lopun ankarissa puhdistuksissa oleskeltuaan juuri pahimman puhdistusvaiheen Espanjassa ja palattuaan takaisin Neuvostoliittoon vuoden 1939 alkupuolella.[7]

Talvisodan aikaan talvella 1939–1940 Pentikäinen toimi Suomen kansanarmeijassa ja suomalaisten sotavankien kuulustelijana. Sen jälkeen vuosina 1940–1941 hän toimi Virossa neuvostomiehityksen aikaan. Jatkosodan alkuvaiheessa syksyllä Pentikäinen koulutti Leningradissa ja Moskovassa Suomeen lähetettäviä desantteja.

Kerrotaan, että hänet olisi nähty jatkosodan jälkeen Helsingissä Stockmannin tavaratalon luona, jolloin hän olisi kuulunut everstiluutnanttina Valvontakomission delegaatioon nauttien näin diplomaattista koskemattomuutta. Sen jälkeen Pentikäisen on väitetty 1940-luvun lopulla toimineen Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n vakoilujohtajana Espanjan ja Ranskan alueella. Hänen kerrotaan asuneen Ranskassa lähellä Sveitsin rajaa.[7]

Vuonna 2007 Pentikäisen veljenpoika professori Juha Pentikäinen lähetti Venäjän viranomaisille tiedustelun setänsä kohtalosta. Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n vastauksen mukaan Vilho Pentikäinen oli kuollut vankileirillä maaliskuussa 1942. Hänet oli tuomittu vakoilusta Suomen hyväksi.[8]

PerheMuokkaa

Pentikäisen ensimmäinen puoliso oli Tyyne Rouhiainen (1904–1993). Pariskunnalle syntyi poika vuonna 1925. Pentikäinen solmi 1930-luvun lopulla Neuvostoliitossa avioliitonomaisen suhteen O. W. Kuusisen tyttären Riikka Kuusisen kanssa.[3] Pentikäisen veli oli rovasti Veikko Pentikäinen.[9]

LähteetMuokkaa

  • Backman, Martti: Vakoojat Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933. Helsinki: Gummerus, 2018. ISBN 978-951-24-1175-7.
  • Kosonen, Matti: Raja railona aukeaa: tiedustelua Neuvosto-Karjalassa vuosina 1920–1939. Joensuu: Ilias, 2001. ISBN 952-53091-8-5.
  • Krekola, Joni: Stalinismin lyhyt kurssi : suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938. Helsinki: SKS, 2006. ISBN 951-74686-4-4.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Enqvist, Ole; Tiilikainen, Heikki: Linnakesaaret : rannikkolinnakkeiden elämää sodassa ja rauhassa, s. 109. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31800-5-8.
  2. Juonala, Jouko: Sittenkin isänmaan mies?. Ilta-Sanomat, 25.8.2007. Viitattu 25.8.2007.
  3. a b c Salomaa, Markku: Pentikäinen, Vilho (s. 1903) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 24.5.2011.
  4. Ainola, Olli: Tähtivakooja Pentikäinen oli seksiaddikti 17.3.2017. Iltalehti. Viitattu 20.3.2017.
  5. Kosonen 2001, s. 102.
  6. Krekola 2006, s. 365.
  7. a b Salomaa, Markku: Huippuvakooja katsoi itään. Suomen Kuvalehti, 2004, nro 32, s. 45–49. Viitattu 20.8.2006.
  8. Backman, Martti: Minne katosi kylmäverinen vakoilija Vilho Pentikäinen? 24.3.2017. Seura. Viitattu 14.5.2018.
  9. Kavén, Harri; Miettunen, Hannu: Turussa vihittiin ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi. Turun Sanomat, 5.3.2012. Viitattu 7.3.2012.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie : maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-11699-4-7.
  • Salomaa, Markku: ”Vilho Pentikäinen – Suomen suurin vakoilija”, Minä vakooja : vakoilun ja vastavakoilun vaiettu todellisuus, s. 100–112. Helsinki: Valitut palat, 2007. ISBN 978-951-58477-1-3.

Aiheesta muuallaMuokkaa