Vilho Linnamo
Vilho Linnamo, nimi alun perin Klaus Wilhelm Lindgrén (15. heinäkuuta 1879 Terijoki – 25. lokakuuta 1953) oli suomalainen kansakoulunopettaja, kauppias, tilanomistaja, tehtailija ja lahjoittaja.[1][2][3][4]
Vilho Linnamon vanhemmat olivat Terijoen rautatieaseman tullivartija Gustaf Adolf Lindgren ja Maria Lovisa Söderström. Hänen vanhempi veljensä oli kauppaneuvos Juho Linnamo, vuoteen 1930 Ernst Johan Lindgren. Linnamon vanhemmat olivat muuttaneet Terijoelle Länsi-Suomesta.[5][6][4]
Isän kuoltua Linnamon perhe muutti Terijoelta Jyväskylään. Hän kävi Jyväskylän seminaarin ja sai sieltä päästötodistuksen vuonna 1902. Linnamo oli sitten kansakoulunopettajana Lumivaaran Huhtervussa 16 vuoden ajan. Linnamo oli tänä aikana mukana myös paikallisissa osuustoiminta-, nuoriso- ja maatalousharrastuksissa sekä osallistui Lumivaaran yhteismetsän hankkimiseen. Tämän jälkeen Linnamo oli vielä kuuden vuoden ajan opettajana Viipurin maalaiskunnassa Suurperolla.[1][2][4]
Oltuaan 22 vuotta opettajana Linnamo erosi virastaan 1923 ja siirtyi liikealalle ostaen Osuusliike Tuotannolta kauppatalon varastoineen Lempäälän asemalta ja muutti Lempäälään, josta hänen vaimonsa kansakoulunopettaja Olga o.s. Pasi oli kotoisin. Hän perusti Lempäälään kauppaliikkeen ja piti liikettä kymmenen vuoden ajan. Liike menestyi hyvin ja siitä tuli yksi Hämeen suurimpia alallaan. Linnamo oli Lempäälässä mukana kunnan ja seurakunnan luottamustehtävissä ja toimi Kansallis-Osake-Pankin Lempäälän konttorin valvojana.[1][2] Ennen poismuuttoaan Linnamo myi Lempäälän liiketalonsa Osuusliike Tuotannolle huhtikuussa 1934 ja myi myös liikkeensä tavaravaraston loppuunmyynnissä.[7][4]
Vuonna 1934 Linnamot ostivat kuvanveistäjä Eemil Halosen myyntiin asettaman Viipurin lähellä Vahvialassa Rakkolanjoen varrella sijainneen Hovinmaan kartanon ja muuttivat sinne asumaan. Vuonna 1939 Linnamo osti Rakkolanjoen kaakelitehtaan ja aloitti siellä kattotiilien ja salaojaputkien valmistuksen. Hän kuului Vahvialassa kunnanvaltuustoon ja seurakunnan valtuustoon. Linnamo kuului myös Maanviljelyskauppa Oy:n johtokuntaan ja oli Karjalan Peruna Oy:n johtokunnan puheenjohtaja.[1][2]
Talvisodan puhkeaminen pakotti Linnamot lähtemään Hovinmaalta ja asuivat sitten Maaningalla Hussolansaaren kartanossa vuoteen 1946 saakka. Viimeksi he asuivat Hämeenlinnassa. Vilho Linnamo kuoli vuonna 1953 ja hänen puolisonsa Olga Linnamo lokakuussa 1960.[1] Heidät on haudattu Ahveniston hautausmaalle Hämeenlinnaan.[3]
Linnamo oli nuorempana innokas musiikkimies ja hän johti laulukuoroja ja torvisoittokuntia. Hän harrastuksiinsa kuului myös nuorisoseura-asia ja yleinen kansanvalistustyö. Linnamot osallistuivat muun muassa Turun yliopiston ja Suomen Kulttuurirahaston perustamiskeräyksiin ja he tukivat vähävaraisten nuorten opiskelua. Vuonna 1961 perustettiin Linnomoiden testamentin perusteella Olga ja Vilho Linnamon Säätiö, joka jakaa apurahoja ja avustuksia taiteen ja tieteen tekijöille sekä yleishyödyllisiin tarkoituksiin.[1] Säätiö jakaa joka toinen vuosi Linnamo-kuvataidepalkinnon. Palkinnon sai ensimmäisenä vuonna 2021 helsinkiläinen kuvanveistäjä James Prevett (s. 1977).[8][4]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f Olga ja Vilho Linnamon säätiön historiaa
- ↑ a b c d 60-vuotias. Tehtailija Vilho Linnamo, Helsingin Sanomat, 15.07.1939, nro 186, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- ↑ a b Vilho Linnamon hauta Ahveniston hautausmaalla Hämeenlinnassa
- ↑ a b c d e Vilho Linnamo 50-vuotias, Aamulehti, 15.07.1929, nro 190, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 14.07.2024
- ↑ Aikalaiskirja 1934 : Juho Linnamo
- ↑ Paavolaiset. Paavolaisten Sukuseura ry:n jäsenlehti nro 38 marraskuu 2012, Esteri Aatamintytär Paavolainen ja Suojelusenkeli, sivu 18 ja 20
- ↑ Linnamon liiketalo Lempäälässä siirtynyt Osuusliike Tuotannolle, Lempäälän-Vesilahden Sanomat, 14.04.1934, nro 15, s. 2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- ↑ Olga ja Vilho Linnamon Säätiön sivut : Linnamo-palkinto
Aiheesta muualla
muokkaa- Vilho Linnamon kaupan ilmoitus ja Lempäälän kauppatalon kuva, Aamulehti, 10.07.1932, nro 183, s. 7, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot