Viktor Salovaara
Johannes Wiktor (Vihtori) Salovaara (aikaisemmin Sundqvist; 24. syyskuuta 1886 Keuruu – 15. syyskuuta 1966 Kokkola)[1][2] oli suomalainen painija.[3][4][5]
Salovaara oli voimakas ja kookas (182 cm) raskaan sarjan painija. Kilpailemisen hän aloitti vuonna 1906, mutta vasta vuosina 1908–1909 hänen kuntonsa alkoi nousta ja hän edusti silloin Vaasan Kiistoa, jossa sai ensimmäisen palkintonsa.[3][6] Hän asui Oulussa myöhemmän painijauransa aikana edustaen Oulun heittoa ja harjoitteli tällöin paljon Yrjö Saarelan kanssa. Hän paini yli 80 ottelussa ja voitti useita piirimestaruuksia. Vuonna 1912 Salovaara oli Emil Väreen ja Aleksanteri Toivolan kanssa Euroopan mestaruuskilpailuissa Budapestissa painimassa raskaassa sarjassa, mutta Salovaaran mukaan mestaruuden sai puolueellisen tuomion vuoksi unkarilainen painija, jonka Salovaara oli voittanut viimeisessä ottelussa. Salovaara voitti vielä seuraavana päivänä käydyn uusintaottelun ja sai lohdutuspalkinnoksi kultakellon.[5]
Vuonna 1912 Salovaara olisi tullut Vaasassa pidetyissä mestaruuskilpailuissa Suomen mestariksi, mutta hän ei ottanut mestaruutta vastaan koska kaikki painit olivat jääneet ratkaisemattomiksi ja mestaruus annettiin sarjan kevyimmälle painijalle, joka oli Salovaara. Hänet valittiin samana vuonna edustamaan Suomea Tukholman olympialaisissa mutta hän sai viikkoa ennen kisoja revähtymän eikä voinut matkustaa.[5]
Vuonna 1913 Salovaara oli eräiden muiden suomalaispainijoiden kanssa Pietarissa pidetyissä Venäjän mestaruuskilpailuissa. Ottelut oli suljettu yleisöltä ja katsojina oli vain upseereita ja sanomalehtien edustajia. Salovaara voitti kaikki vastustajansa ja viimeisessä ottelussa hänellä oli vastassaan Venäjän parhaana painijana tunnettu mies. Salovaara sai miehen hartiat jo mattoon, mutta tuomarit eivät ottaneet tätä huomioon. Koska vastustaja oli ottelun aikana potkaisut ja lyönyt kyynärpäällään Salovaaraa sekä ennen ottelua kerskunut vääntävänsä tältä niskat nurin, Salovaara väänsi oman kertomansa mukaan tätä liian lujaa, jolloin vastustajan niska ei kestänyt ja hän kuoli kolmen päivän kuluttua ottelusta. Kilpailujen sihteeri oli hänen puolellaan ja katsoi että paini oli ollut laillinen eikä Salovaaraa voitu syyttää tapaturmasta. Salovaaralle myönnettiin Venäjän mestaruus, mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi palata Suomeen jo seuraavana aamuna. Tapaus vaikutti häneen niin että hän piti taukoa painimisessa eikä myöhemmin enää paininut suurissa kilpailuissa. Salovaara otteli vielä pienemmissä kilpailuissa vuoteen 1918 saakka.[5]
Viktor Salovaara asui sittemmin Kokkolassa, oli ylijunailijana ja hoiti Kokkolan rautatieasemalla rautatiekirjakaupan myymälää.[5]
Lähteet muokkaa
- ↑ Kuolinilmoitus, Johannes Wiktor Salovaara, Helsingin Sanomat, 1966, No 251, sivu 2, julkaistu 17.9.1966
- ↑ Dödsfall, Johan Wiktor Salovaara, Österbottningen, 1966, No 215, sivu 3, julkaistu 17.9.1966
- ↑ a b Urheilumme kasvot, Osa 4, Salovaara, Johan Viktor (Vihtori), sivu 492, vastaavat toimittajat Risto Rantala ja Markku Siukonen, Oy Scandia Kirjat Ab, Keuruu 1976
- ↑ Anttila, Lauri: Maailmankuulut painijamme kautta aikojen. Helsingin Sanomat, 27.6.1963, s. 21. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c d e Painija Salovaaran 'kokonelson', Seura, 04.08.1937, nro 31, s. 27, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- ↑ Muistokirjoitus, Ylikonduktööri Johan Vihtori Salovaara, Helsingin Sanomat, 1966, No 251, sivu 10, julkaistu 17.9.1966