Vaski
Vaski on ikivanha sana, joka lienee alun perin tarkoittanut kuparia, sittemmin myös pronssia ja messinkiä. Joissain uralilaisissa kielissä sanan vastineet merkitsevät myös rautaa (esimerkiksi vas unkarissa merkitsee rautaa pelkästään).
Vaski on uralilaisten kielten vanhin metallin nimitys, ja luultavasti näissä kielissä omaperäinen. Tosin myös indoeurooppalaisia etymologioita on sanalle ehdotettu. Sana on kiinnostanut tutkijoita. Metallien ja niihin liittyvän sanaston on arveltu tulleen indoeurooppalaisten kielten puhujilta, mutta sana vaski vaikuttaa tämän näkemyksen vastaesimerkiltä. Onkin ehdotettu, että uralilaisten kielten puhujat olisivat kehittäneet itsenäisesti kuparin käsittelyn. Tämä ei olisi ennennäkemätöntä; kuparin käsittely on suhteellisen yksinkertaista, ja sitä on ilmeisesti opittu käsittelemään useaan kertaan aikojen kuluessa, useammassa paikassa. Selvin esimerkki tästä on kuparin käsittelyn itsenäinen kehittäminen Väli-Amerikan intiaanien keskuudessa, vailla minkäänlaisia kauppa- tai muita suhteita Euraasian kuparia käyttäviin kulttuureihin. Jotkut kuitenkin huomauttavat, että vaskea muistuttavia sanoja löytyy myös indoeurooppalaisista kielistä, esimerkiksi 600-luvulla kuolleessa keskiaasialaisessa tokaarin kielessä kulta oli was tai yasa. Monet pitävät sanaa kulkusanana, jonka alkuperä tai lainautumissuunta eivät ole selvillä.
Muita suomen kielessä omaperäisiä metallien nimiä ovat hopea ja teräs, mutta näillä nimityksillä on (metallin nimen merkityksessä) paljon suppeampi levikki suomensukuisissa kielissä ja siten ne ovat paljon uudempia. Sana hopea on ilmeisesti tarkoittanut alun perin haurasta, ja sanan vastineilla on edelleen tämä merkitys saamelaiskielissä. Teräs on saanut nimityksensä siitä, että se soveltuu terien tekoon. Sana on johdettu itämerensuomalaisten kielten piirissä sanasta terä.
Nykyään vaski-sanaa käytetään puhuttaessa metallisista puhallinsoittimista, ns. vaskisoittimista tai vaskista.
Lähteet muokkaa
- Erkki Itkonen (toim.): Suomen sanojen alkuperä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992–2000. ISBN 951-717-692-9.