Varauskirja oli vuosina 1811–1978 Suomessa käytössä ollut muutoksenhakijan hovioikeuteen tai korkeimpaan oikeuteen ennen määräajan päättymistä toimittama asiakirja, jossa hän osoitti syyn siihen, ettei ollut voinut toimittaa muutoksenhakukirjelmäänsä ajoissa. Muutoksenhakijan ylivoimainen este muutoksenhakukirjelmän ja valituksen kohteena olevan alemman oikeusasteen päätöksen toimittamisessa salli hänen anoa määräajan pidentämistä säilyttääkseen puhevaltansa. Ylemmän oikeusasteen harkinnasta riippui säilyttikö valittaja puhevaltansa.[1][2]

Ilmoitetun esteen todistamiseen tarvittiin oikeusjuttua käsitelleen tuomarin, julkisen notaarin, papin, kruununpalvelijan tai paikkakunnalla asuvan hyvämaineisen henkilön antama asiakirja, jota kutsuttiin varaustodistukseksi. Jos muutoksenhaku viivästyi siksi, ettei alemman oikeusasteen pöytäkirja valmistunut ajoissa, varauskirjan liitteeksi tarvittiin asianomaisen tuomarin antama todistus.[1][2]

Varauskirjasta säädettiin 4. kesäkuuta 1817 annetulla keisarillisella kirjeellä, joka koski muutoksenhakua hovioikeudesta. Varauskirjan toimittamisesta keisarille (myöhemmin korkeimmalle oikeudelle) säädettiin 15. helmikuuta 1811 annetulla julistuksella. Keisarillinen kirje varauskirjoista kumottiin lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta, 661/1978, joka tuli voimaan vuoden 1979 alussa.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. a b Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939
  2. a b Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966