Vanadiinikarbonyyli
Vanadiinikarbonyyli eli vanadiiniheksakarbonyyli tai heksakarbonyylivanadiini (V(CO)6) on metallikarbonyyleihin kuuluva organovanadiiniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää katalyyttinä.
| Vanadiinikarbonyyli | |
|---|---|
6.png) |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| IUPAC-nimi | Heksakarbonyylivanadiini(0) |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| SMILES | [C-]#[O+].[C-]#[O+].[C-]#[O+].[C-]#[O+].[C-]#[O+].[C-]#[O+].[V][1] |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | V(CO)6 |
| Moolimassa | 219,0 g/mol |
| Sulamispiste | 60 °C (hajoaa)[2] |
| Kiehumispiste | 40–50 °C (sublimoituu)[3] |
| Liukoisuus veteen | Reagoi veden kanssa |
Ominaisuudet
muokkaaHuoneenlämpötilassa vanadiinikarbonyyli on sinertävänvihreää kiteistä ainetta. Monista muista metallikarbonyyleistä poiketen vanadiinikarbonyylillä on vanadiinilla 17, eikä 18 ulointa elektronia, mutta se ei steerisistä syistä muodosta dimeeriä toisin kuin samaan ryhmään kuuluva niobiumin ja tantaalin karbonyyliyhdisteet. Magneettisuudeltaan se on paramagneettinen ja sen magneettinen momentti huoneenlämpötilassa on 1,81 μB. Yhdiste on pyroforista eli se syttyy helposti ilman tai kosteuden vaikutuksesta. Aine liukenee huonosti tyydyttyneisiin hiilivetyihin, mutta paremmin muihin orgaanisiin liuottimiin. Vanadiinikarbonyyli voidaan helposti pelkistää heksakarbonyylivanadaatti(-I)-ioniksi ([V(CO)6)]-).[3][4][5]
Valmistus ja käyttö
muokkaaVanadiinikarbonyyliä valmistetaan lähtien vanadiinitrikloridista. Ensimmäisessä vaiheessa yhdiste reagoi natriummetallin ja hiilimonoksidin kanssa muodostaen suolan Na[V(CO)6)]. Liuottimena reaktiossa käytetään diglyymiä tai pyridiiniä. Seuraavassa vaiheessa [V(CO)6)]--ioni hapetetaan väkevän fosforihapon avulla vanadiinikarbonyyliksi ja uutetaan petrolieetterillä.[4][6]
- 4 Na + VCl3 + 6 CO → Na[V(CO)6] + 3 NaCl
- 2 Na[V(CO)6] + H3PO4 → 2 V(CO)6 + H2 + 2 NaH2PO4
Vanadiinikarbonyyliä voidaan käyttää vedytys- ja isomerointireaktioiden katalyyttinä.[5]
Lähteet
muokkaa- ↑ V(CO)6 – Substance summary PubChem. NCBI. Viitattu 16.12.2014.
- ↑ William M. Haynes, David R. Lide & Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 3.546. 93. painos. CRC Press, 2012. ISBN 978-1439880494. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 16.12.2014). (englanniksi)
- ↑ a b J. Scott McIndoe & Paul J. Dyson: Metal Carbonyls, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology. New York: John Wiley & Sons, 2003. (englanniksi)
- ↑ a b N. N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 1000. 2. painos. Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4. (englanniksi)
- ↑ a b Pradyot Patnaik: A Comprehensive Guide to the Hazardous Properties of Chemical Substances, s. 627–628. Wiley-Intersciences, 2007. ISBN 978-0-471-71458-3. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 16.12.2014). (englanniksi)
- ↑ Egon Wiberg, Nils Wiberg & Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 1561. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 16.12.2014). (englanniksi)