Valkeasaaren läpimurto

Valkeasaaren läpimurto oli jatkosodan taistelu, jossa puna-armeija mursi suomalaisten pääaseman Karjalankannaksella kesällä 1944.

Taustaa

Josif Stalin oli luvannut Teheranin kokouksessa 1943 tukea liittoutuneiden Normandian maihinnousua hyökkäämällä samaan aikaan idässä saksalaisia vastaan. Keväällä 1944 hän antoi Leningradin ja Karjalan rintaman komentajille käskyn suunnitella hyökkäys Suomeen. Tätä nimitetään historiankirjoituksessa myös neljänneksi strategiseksi iskuksi^lähde?. Tavoitteena oli Suomen irrottaminen sodasta ja jopa miehitys. Painopiste oli Karjalankannaksella, jonne keskitettiin kaksi armeijaa, noin 500 000 miestä. Leningradin rintaman komentaja Leonid Govorov suunnitteli hyökkäyksen painopisteeksi Valkeasaaren lohkon, joka oli noin seitsemän kilometriä leveä. Toukokuun aikana Valkeasaareen koottiin XXX kaartin armeijakunta, satakunta panssaria ja satoja lentokoneita.

Valkeasaaren lohkoa puolusti IV armeijakuntaan kuulunut Jussi Sihvon komentama suomalainen 10. divisioona. Rintamavastuussa oli jalkaväkirykmentti 1 (JR 1). Päämaja eikä myöskään armeijakunnan esikunta uskonut venäläisten hyökkäävän ennen heinäkuuta. Etulinjassa kuitenkin huomattiin välittömästi, mitä venäläiset suunnittelivat, ja viimeiset ilmatiedustelukuvat paljastivat suurhyökkäyksen suunnittelun. Kuvat kehitettiin vasta hyökkäyksen alettua.

Läpimurto 10. kesäkuuta 1944

Läpimurtoon varatut neuvostojoukot ja suomalaiset joukot

Puna-armeijan hyökkäyksen painopistesuunnan (Valkeasaari) 6,7 kilometrin pituiselle lohkolle oli varattu kolmedivisioonainen kaartinarmeijakunta, jolla oli tukenaan muun muassa kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Murtolohkon taistelua oli siis valmistautunut tukemaan 1 208 yli 75 mm:n tykkiä tai kranaatinheitintä. Rintamakilometriä kohden tämä teki siis yli 200 tykkikaliiperista asetta.

Valkeasaaren lohkoa puolusti suomalaisten kolmepataljoonainen JR 1.

Eräiden sotateoreettisten teorioiden mukaan menestyksellinen hyökkääminen vaatii taistelujoukkojen kolminkertaisen ylivoiman puolustajaan nähden. Valkeasaaren lohkolla puna-armeijan joukkojen ylivoimaisuus pataljoonina laskettuna oli suomalaisten 3 vastaan 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa. Yhteenlaskettuna neuvostoliittoisten ylivoima oli siis 18-kertainen. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia, joten taistelun tulos oli käytännössä jo etukäteen varma.

Valmistava hyökkäys 9. kesäkuuta

Suurhyökkäyksen käynnisti Neuvostoliiton 23. armeija 9. kesäkuuta kello 05.55 Suomen rintamalla ennennäkemättömällä tulivalmistelulla, tuhansien tykkien ja kranaatinheittimien tulella ja yli 200 lentokoneen pommituksilla. Jokaista rintamakilometriä kohden oli yli 200 tykkiä. Vajaata tuntia myöhemmin alkoi suomalaisten etulinjan puolustusasemien järjestelmällinen tuhoaminen suorasuuntausaseilla ja ilmavoimien iskuilla. Sen aikana pyrittiin tuhoamaan 200 ennalta määritettyä maalia ja tykistö ampui yli 81 100 ammusta. Tykkitulen jyly kantautui päämajaan Mikkeliin ja jopa Helsinkiin asti. Puolustusasemat sortuivat ja puolustajat lamaantuivat. Hiekansekainen multa tuprusi ilmaan sakeana, keltaisena pilvenä. Näkyvyys oli olematon ja jalkaväen aseet tukkeutuivat. Yleinen pakokauhu pystyttiin vielä pitämään kurissa. Iltapäivällä Sihvo kielsi takamaaston suluttamisen estääkseen sellaisen käsityksen syntymisen, että suomalaiset aloittaisivat vetäytymisen.

Illansuussa suomalaiset menettivät Mottorin ja Sormenkärjen tukikohdat. Etulinjaan sullottu JR 1 oli kärsinyt tuntuvia tappioita. 10. divisioonan kaikki reservit oli lähetetty tuloksettomiin vastaiskuihin menetettyjen asemien valtaamiseksi. JR 1 komentaja everstiluutnantti Viljanen pyysi divisioonan komentajalta vahvistuksia ”vaikka armeijakunnasta saakka”. Sihvo vastasi, ettei armeijakunnan esikuntaa voinut herättää keskellä yötä. Illalla huoltopäällikkö luutnantti Rytökoski oli pyytänyt lupaa noutaa Perkjärveltä ampumatarvikkeita mutta hänelle ilmoitettiin että määrättyjä liikennerajoja ei joukko-osastojen omilla ajoneuvoilla saanut ylittää. Joukot jäivät vaille näitä ampumatarvikkeita ja myöhemmin nämä kenttävarastossa olleet 30 000 kranaattia jäivät suomalaisten perääntyessä neuvostojoukkojen käsiin. Armeijakunnan tilannearvio oli vielä toiveikas; suurhyökkäykseen ei uskottu vieläkään. Esikuntarakennuksen lähellä nähtiin upseerien pelaavan tennistä ja pioneerien hoitavan ruohomattoa esikunnan saunan edustalla.

Varsinainen hyökkäys 10. kesäkuuta

Kesäkuun 9. päivä oli vasta puna-armeijan valmisteleva hyökkäys, jossa se tunnusteli suomalaisten asemia ja pakotti 10. divisioonan reservit taisteluun. Varsinainen jalkaväen suurhyökkäys alkoi seuraavana aamuna kaksituntisen tulivalmistelun jälkeen. Valkeasaaren maastoa peitti 30 metriä korkea hiekka- ja pölypilvi, jonka yläpuolella leijui savumatto. (Nämä kuvaukset perustuvat silminnäkijöiden kokemuksiin, sillä taistelusta ei ole kuin yksi epäselvä valokuva). Nyt yleinen pakokauhu pääsi valloilleen. Monin paikoin suomalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa. Silti lukuisat pesäkkeet ja yksittäiset sotilaat taistelivat katkeraan loppuun. Rintama luhistui T-34-panssarien vyöryessä esteettä tukilinjan läpi ja 10. D:n tykistön koko kalusto, 68 tykkiä, jäi vihollisen saaliiksi, koska vetohevoset ja traktorit olivat maatalous- ja linnoitustöissä. Neuvostojoukkojen hyökkäys eteni vauhdikkaasti. Panssarit raivasivat tietä jalkaväelle. Jalkaväki seurasi perässä tulittaen ja käsikranaatteja singoten.

Iltapäivällä 10. kesäkuuta 1944 JR 1 oli puolustuskyvytön. IV Armeijakunnan tykistöosasto oli luvannut toimittaa ammustäydennyksen Raivolan asemalle kello 12:een mennessä, mutta se ei koskaan saapunut perille. Rykmentti oli kärsinyt jo noin 900 miehen tappiot, 30 % koko vahvuudestaan. Puolet kaatui tai haavoittui, toinen puoli menetti hermonsa tai liittyi käpykaartiin. Kalustotappiot olivat talvi- ja jatkosodan suurimmat: iltaan mennessä Kannaksen 24 patteristosta oli menetetty seitsemää patteristoa vastaava kalusto, muun muassa molemmat järeät patteristot.

Hyökkäyksen arviointia

Puolustus ei murtunut siksi, että suomalaiset olisivat vuodattaneet verensä kuiviin. Massiivinen tulisokki lamautti jalkaväen. Taukoamaton kranaattikeskitys mursi yksittäisten taistelijoiden henkisen kestokyvyn.

Neuvostoliittolainen sotahistorioitsija M. Frolov sanoo Valkeasaaren läpimurron olleen ”Suuren isänmaallisen sodan” neljäs isku Neuvostoliiton vapauttamiseksi. Kaikkiaan iskuja oli 10. Frolov väittää Kannakselle keskitetyn 5 500 tykkiä ja kranaatinheitintä sekä lähes 900 raketinheitintä. Frolovin mukaan neuvostotykistö ampui Rajajoen-Valkeasaaren alueelle 10. kesäkuuta 1944 354 000 kranaattia. Keskitys oli siis hänen mukaansa Leningradin rintaman suurin siihen mennessä.

Jälkiseuraukset

Valkeasaaren läpimurron myötä venäläiset olivat saaneet 20 kilometriä syvän ja 15 kilometriä leveän läpimurron pääasemaan. Mannerheim nimittääkin kesäkuun 10. päivää 1944 ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi”. Suurhyökkäys tajuttiin todelliseksi ja armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikainen anoi lupaa vetäytyä VT-asemaan. Pyyntö oli enää muodollinen, koska perääntyminen oli jo täydessä käynnissä paikoin jopa pakokauhunomaisesti.

Lähteet

• Olavi Antila: Ratkaisun kesä 1944
• Juhola, Paulaharju, Strömberg: Päämajan hukatut kuukaudet ISBN 952-9872-30-5
• Ari Raunio & Juri Kilin / W+G 2005: Sodan taisteluja 2 - jatkosota / ISBN 951-593-927-5

Aiheesta muualla

• Sahlstén, Viljo: Keskellä Valkeasaaren tulihelvettiä. (Kansa taisteli: kirjoituskilpailun parhaat) IS Kansa taisteli, 5.12.2011, s. 6–7. Helsinki: Sanoma News.