Väinämöisen soitto
Väinämöisen soitto on Robert Wilhelm Ekmanin vuosien 1857 ja 1866 välillä maalaama suurikokoinen Kalevala-aiheinen öljyvärimaalaus, joka esittää Väinämöistä soittamassa kannelta erilaisten taruhahmojen ympäröimänä. Valmistuessaan teos otettiin nuivasti vastaan, mutta nykyään sitä pidetään Ekmanin pääteoksena. Maalauksen omistaa Helsingin yliopiston ylioppilaskunta.[1] Se on ollut vuodesta 1874 sijoitettuna Helsingin Vanhaan ylioppilastaloon.
| Väinämöisen soitto | |
|---|---|
 |
|
| Nimi | Väinämöisen soitto |
| Tekijä | Robert Wilhelm Ekman |
| Valmistumisvuosi | 1866 |
| Korkeus | 390 cm |
| Leveys | 283 cm |
| Sijainti | Vanha ylioppilastalo |
| Paikkakunta | Helsinki |
Maalauksen sisältö muokkaa
Maalauksen aihe pohjautuu väljästi Kalevalan runoon.[1] Maalauksen keskellä istuu Väinämöinen rantakivellä soittamassa kannelta ja hänen ympärillään on erilaisia kalevalaisen ja muinaissuomalaisen taruston hahmoja. Vasemmalla istuu kasvillisuuden jumala Pellervoinen istuttamassa kasvia. Hänen takanaan ovat metsän jumalat Tapio ja Mielikki. Takavasemmalla on karhun seurassa hiisi. Oikealla alhaalla ovat veden jumalat Ahti ja Vellamo. Etualalla vedessä on Sotkottaria, joiden seurassa on tosin joutsen eikä sotka. Ilman neidot Päivätär, Kuutar, Tähdetär, Otavatar ja viides neito istuvat ylhäällä sateenkaaren päällä.[1][2]
Maalauksen historia muokkaa
Ennen Ekmania Kalevala-aiheista maalaustaidetta oli tehty vain vähän, ja hänestä tuli ensimmäinen, joka antoi sille keskeisen osan tuotannossaan. Ekmanin innoittajana saattoi toimia kuvanveistäjä C. E. Sjöstrandin varhaisten Kalevala-aiheisten veistosten hyvä vastaanotto. Väinämöisen soitto oli Ekmanin ensimmäinen Kalevala-aiheinen työ, sillä hän aloitti sen luonnostelun jo syksyllä 1857. Hän uppoutui pian kokonaan Kalevala-aihepiiriin ja matkusti syksyllä 1858 vuodeksi Pariisiin työskentelemään Väinämöisen soiton parissa. Ekmanin palatessa vuonna 1859 Suomeen maalaus oli puolivalmiina, mutta sen saattaminen loppuun viivästyi vuoteen 1866, sillä hänellä oli taloudellisia vaikeuksia ja hän suuntasi pian mielenkiintonsa vielä kunnianhimoisempaan hankkeeseen, koko Kalevalan kuvittamiseen. Useat muut hänen Kalevala-aiheisista maalauksistaan ehtivät lopulta valmistua ennen Väinämöisen soittoa.[1]
Maalauksessa esiintyvät suomalaisen mytologian hahmojen attribuutit Ekman poimi pääasiassa M. A. Castrénin vuonna 1841 julkaisemasta ”vanhan Kalevalan” ruotsinnoksesta. Muita Ekmanin käyttämiä lähteitä olivat Christfrid Gananderin 1700-luvulla laatima Mythologia Fennica ja M. A. Castrénin postuumisti julkaistut Kalevala-luennot.[2]
Valmistuttuaan teos otettiin Suomessa viileästi vastaan, eikä Ekman saanut sitä vuosiin edes myytyä. Myöskään hänen suuri Kalevala-kuvituksensa ei löytänyt kustantajaa. Ekmanin tyyliä pidettiin 1860-luvun Suomessa vanhentuneena, sillä hän lainasi Kalevala-maalaustensa ihanteelliseen ja teatraaliseen tyyliin vaikutteita antiikin jumalia kuvaavasta taideperinteestä sekä ranskalaisesta ja italialaisesta romantiikasta. Myös Väinämöisen soiton esikuvina ovat antiikin jumalten kokouksia ja Orfeuksen soittoa kuvaavat maalaukset.[1] Teoksen tyylillä oli yhtäläisyyksiä myös pariisilaiseen salonkitaiteeseen; esimerkiksi vedenneitojen kuvauksen voi nähdä muistuttavan ranskalaisen Alexandre Cabanelin Venuksen syntymää.[2] Lisäksi teoksen vastaanottoon vaikutti Suomessa käynnistynyt kielitaistelu, jonka seurauksena ruotsinkielisten kulttuuripiirien kiinnostus Kalevala-aiheisen taiteen tukemiseen väheni.[1] Ruotsinkielisille Kalevala-aihe oli ”liian suomalainen” ja suomenkielisille Ekman itse ”liian ruotsalainen”.[2]
Ekman tarjosi Väinämöisen soittoa rakenteilla olleeseen Helsingin ylioppilastaloon. Talo valmistui vuonna 1870, mutta ylioppilaskunta ei halunnut ostaa taiteellisesti ja aatteellisesti vanhanaikaisena pidettyä teosta.[3] Ekmanin kuoltua vuonna 1873 hänen perikuntansa tarjosi taulua uudelleen ylioppilaskunnalle, mutta ruotsinmielisen estetiikan professorin C. G. Estlanderin annettua siitä vähättelevän lausunnon se jätettiin ostamatta. Estlander haukkui varsinkin maalauksen alastomat naishahmot, joiden malleina hän arveli käytetyn pariisilaisia ilotyttöjä.[4] Savo-karjalaisen, Hämäläisen ja Pohjalaisen osakunnan suomenmieliset ylioppilaat lunastivat lopulta maalauksen ja sijoittivat sen seuraavana vuonna ylioppilastaloon ilman ylioppilaskunnan lupaa. Teos on ollut siitä alkaen sijoitettuna talon musiikkisaliin.[3]
Vanhan ylioppilastalon suuressa tulipalossa vuonna 1978 Väinämöisen soitto pelastui täpärästi liekeiltä, kun palomiehet leikkasivat sen irti kehyksistään. Teos kuitenkin vaurioitui, joten se konservoitiin vuonna 1986 Valamon luostarin konservointilaitoksessa. Maalaus on sen jälkeen viety pois ylioppilastalosta vain kerran, kun se vuonna 2009 lainattiin Ateneumin Kalevalanäyttelyyn.[5]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Adriaan van der Hoeven: Kalevala Suomen maalaustaiteessa ja Jukka Ervamaa: R. W. Ekman Kalevala-kuvaajana, molemmat teoksessa Pinx – maalaustaide Suomessa: Suuria kertomuksia, s. 30–31, 44–47. Weilin+Göös 2001.
- ↑ a b c d Riikka Stewen (lyhennetty): R. W. Ekmanin Väinämöinen Kalevalaseura 2008 (Internet Archive). Viitattu 2.7.2021.
- ↑ a b Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 614–615. Otava, Helsinki 1989.
- ↑ F. B. Lagus: Muistelmia ja kuvaelmia kielitaistelun ajoilta: luku 8. Ylioppilastalossa olevan Väinämöisen taulun vaiheita Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Viitattu 15.5.2014.
- ↑ Kaisa Heinänen: Väinämöinen soittaa nyt Ateneumissa (Arkistoitu – Internet Archive) Helsingin Sanomat 16.2.2009. Viitattu 15.5.2014.
Aiheesta muualla muokkaa
- Kalevalan kulttuurihistoria: Väinämöisen idea Kalevalaseura