Vääpeli

Suomen puolustusvoimissa aliupseerien käytössä oleva sotilasarvo

Vääpeli (lyhenne vääp.)[1] on Suomen puolustusvoimissa käytössä oleva aliupseerien sotilasarvo. Merivoimissa vastaava arvo on pursimies.

Vääpelin arvomerkissä on yksi paksu arvomerkkikulma. Vääpelistä alempi arvo on ylikersantti ja ylempi ylivääpeli.[2]

Itsenäistymisen jälkeen vääpeli oli Suomen puolustusvoimien ylin aliupseeriarvo lukuun ottamatta eräitä aselajeja, ja vielä sotien jälkeisenä aikana se jäi useimpien aliupseerien ylimmäksi sotilasarvoksi.

Vääpelit toimivat joukkueenjohtajina, saapumiserän johtajina, koulutusupseereina, erikoismestareina tai perusyksikön vääpeleinä.

Yksikön vääpeli / yksikköupseeri

muokkaa

Puolustusvoimien virkarakenteen muutoksen seurauksena perusyksikön vääpelin vakanssi on ollut myös sotilasarvosta riippumaton tehtävien kokonaisuus, jonka hoitajana on voinut toimia esimerkiksi ylikersantti tai yliluutnantti. Vääpeli on muun muassa vastannut muonituksesta ja muusta huollosta ja on voinut toimia myös yksikkönsä muiden aliupseerien vanhimpana. Sotilasslangissa vääpeli on komppanian äiti. Vuosina 2002–2009 tehtävänimike oli virallisesti yksikköupseeri, vrt. engl. ”quartermaster”. Heinäkuussa 2009 voimaan astuneen Yleisen palvelusohjesäännön mukaan vanha nimike on palautettu.[3]

Muut vääpelin / pursimiehen tehtävät

muokkaa

Laivastossa aluksen pursimies on miehistön ja alipäällystön esimies, ja hän vastaa aluksen muonituksesta, varustuksesta ja huollosta.

Päällystöopistosta toimiupseerit valmistuivat 1990-luvun alkuun saakka vääpelin arvoon.

Vapaaehtoisen maanpuolustuksen järjestöistä Reserviläisliittoon kuuluva Vääpelikilta ry kouluttaa huollon alan reserviläisiä.

Arvomerkit

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. Lyhenneluettelo: V, W Kielitoimiston ohjepankki. Kotimaisten kielten keskus. ”vääp. vääpeli” Viitattu 28.7.2017.
  2. Tasavallan presidentin asetus sotilas- ja palvelusarvoista sekä puolustusvoimien tunnuskuvasta 28.12.2007/1490
  3. Puolustusvoimat: Yleinen palvelusohjesääntö 2009 (s. 36) www.mil.fi. 2009. Arkistoitu 6.1.2011. Viitattu 21.12.2012.