Työväenkulttuuri

Työväenkulttuuri muodostui, kun teollistumisen myötä (Suomessa noin vuosina 1870–1950) syntyi tehdastyöväestö ja kun se alkoi työväenliikkeen myötä saada vähitellen oikeuksia. Korjattiin pahimpia työväen kokemia epäkohtia, kuten lapsityötä ja ylipitkää työaikaa. Lisääntynyt vapaa-aika synnytti tehdaspaikkakunnille omaehtoista kulttuuria työväentalojen piirissä teattereineen, iltamineen ja symboleineen.[1] Tämä työväenliike antoi vähävaraisille mahdollisuuden osallistua erilaisiin taide- ja liikuntamuotoihin.[2]

Alkuaan tehtaan työnantaja muodosti holhoavan ja läheisen (patriarkaalisen) suhteen työntekijöihinsä. Se ilmeni niin, että työnantaja kustansi työntekijöille asuntoja, kouluja ja terveydenhoitoa. 1890-luvulta alkaen tämä suhde alkoi murtua, ja huolenpito siirtyi yhteiskunnalle ja työntekijän omalle vastuulle. Työväestö halusi ottaa vastuun ja vallan päättää asioistaan.[1]

Työväenkulttuuri on osa kansankulttuuria. Maaseudun kansankulttuuri pysyi työväenkulttuurin osana, mutta työväestö vieraantui siitä vähitellen.[1] Työväellä oli voimakas halu sivistää ja kehittää itseään. Se ei kuitenkaan omaksunut eikä hyväksynyt yläluokan tai keskiluokan ajatusmaailmaa, vaan työväenkulttuuri oli niille rinnakkainen tai vastakkainen (vastakulttuuri tai alakulttuuri).[3] Työväestö ei mielellään liittynyt esimerkiksi porvarillisiin urheiluseuroihin, vaan perusti työväen urheiluseuran.

KulttuuriMuokkaa

Työväenkulttuuri jakautuu kolmijakoisesti, mutta sen myöhemmän ajanjakson tarkastelua vaikeuttaa liikkeen sisäinen jakautuminen, joka oli ajoittain hyvinkin vihamielistä. Työväenkulttuuriin on luettu työväenliikkeessä harjoitettu sivistystoiminta eri tasoineen sekä sen aatemaailmasta nousseet luovan kulttuurin, ajattelun ja taiteen ilmiöt.[4]

HistoriaMuokkaa

Tausta ja työväenkulttuurin syntyMuokkaa

Työväestön henkisen kulttuurin edelläkävijöitä Suomessa ovat nimettömät köyhälistörunoilijat ja -laulajat 1700- ja 1800-luvun vaihteesta sekä työväestön järjestötoiminta luku-, laulu-, soitto- ja näytelmäseurojen merkeissä 1860- ja 1870-luvuilta lähtien. Omaleimainen joukkoilmiö työväenkulttuurista syntyi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, jolloin marxilais-sosialistiset opit levisivät Suomeen, itsenäinen työväenpuolue syntyi ja työväenliike saavutti suurlakon myötä joukkoliikkeen luonteen. Ominaista liikkeeelle oli yhtenäinen luokkaluonne.[4]

Liikkeen jakautuminenMuokkaa

Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen työväenliike jakautui marxilais-reformistiseen (SDP) ja marxilais-leniniläiseen (SKP, vasemmistososialistit) suuntaan, jotka kumoikin julistautuivat työväenluokan ainoaksi edustajaksi. Liikkeen jakautuminen merkitsi myös työväen kulttuuritoiminnan kahtiajakoa. Kahtiajakoa syvensi vielä myös se, että äärivasemmisto oli 1920-luvulla osin ja 1930–1944 kokonaisuudessaan julistettu laittomaksi. Vaikka kommunistit saivat vuonna 1944 täydet toimintaoikeudet takaisin, se ei pystynyt palauttamaan kulttuuritoiminnan yhtenäisyyttä.[4]

LähteetMuokkaa

  • Palmgren, Raoul (Toimituskunta Päiviö Tommila, Aimo Reitala & Veikko Kallio): Suomen kulttuurihistoria. Itsenäisyyden aika. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-09099-9.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma, s. 212-3. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4.
  2. Työväenperinteestä koottua Työväenperinne Arbetartradition ry. Viitattu 12.7.2013.
  3. Työväenkulttuuri? Työväenmuseo Werstas (Työväenkulttuurityöryhmän muistio, s. 6, Työväen keskusmuseon julkaisuja 1994:1. Tampere 1994). Viitattu 12.7.2013.
  4. a b c Palmgren 1982, s. 560
Tämä kulttuuriin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.