Tunturien hiekkapaljastuma

Tunturien hiekkapaljastuma on tunturialueiden luontotyyppi, jossa on tuulieroosion paljastamia hiekkapintoja. Ne ovat syntyneet harjumuodostumiin, dyyneihin tai muihin hiekkakerrostumiin. Ne vaihtelevat kooltaan pienistä kasvittomista aukoista laajoihin deflaatioaltaisiin.[1]. Hiekkapaljastumia on esimerkiksi Enontekiön Pöyrisjärven pohjoispuolelle, Munnikurkkilassa, Hietatievoilla, Melajärvellä ja Leppäjärvellä, ja Inarissa Kaamasen lähellä, Iijärvellä ja Kielajoella.[1]. Näitä on Suomen lapissa yhteensä muutama nelikkilometri-10 km2.

KasvipeiteMuokkaa

Hiekkapaljastumia ympäröivä kasvillisuustyyppi on monesti tunturikoivikko tai tunturikangas, mutta tunturipaljakalla hiekkapaljastumia ei yleensä esiinny. Hiekkapaljastumat ovat joko kasvittomia tai kasvipeite on laikkuinen. Kasvipeite riippuu tuulen kulutuksen voimasta. Hiekkapaljastumien kasvit kestävät hyvin kuivuutta, ja niissä kasvaa muun muassa kataja ja erilaiset varvut. Joskus on vaivaiskoivua ja kurjenkanervaa. Heinistä yleisin on lampaannata. Jäkälistä kasvaa muun muassa poronjäkälää ja sammalista kulosammalta ja hietikkotierasammalta. Enontekiön Hietatievojen deflaatioaltaassa kasvaa matalaa pöytämäistä katajaa ja yleisten tunturivarpujen lisäksi muun muassa juolukkaa (Vaccinium uliginosum). Muita tälle alueelle tyypillisiä kasveja ovat pikkutervakko (Lychnis alpina), rantavehnä (Leymus arenarius), tunturivihvilä (Juncus trifidus) ja kultapiisku (Solidago virgaurea).[1]

Deflaatiolataat, dyynitMuokkaa

Suomen Lapin hiekkapaljastumien hiekka on muodostunut jääkauden aikana, jolloin oli laajoja alueilla kylmää ja kuivaa. Monet nykyisistä hiekkapaljastumista laajenivat pienen jääkauden 1500–1700-luvuilla. Hiekkapaljastumien hiekka kasautuu koko ajan uudelleen paljastumien reunoilla. Enontekiön Munnikurkkion 14 hehtaarin deflaatioalueella on myös yksi niin sanottu vaeltava dyyni, ja joitain aktiivisia dyynejä on myös Kaamajoen laaksoissa.[1]

Deflaatioallas kuluu noin pari senttiä vuodessa siihen asti, kun tuuli on kaivanut altaan pohjaveden pintaan kosteaan maahan tai sorakerrokseen asti. Deflaatioallas voi myös kulua niin syväksi, että syvyys jarruttaa tuulta niin paljon, ettei se pysty viemään altaasta hiekkaa.[1]

LähteetMuokkaa

Norokorpi et al.: Tunturit. Raunio, Anne & Schulman, Anna & Kontula, Tytti (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus: Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, 2008. ISBN 978-952-11-3029-8. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.1.2013).

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e Norokorpi, s. 524–526.