Avaa päävalikko

Pikkutervakko (Lychnis alpina syn. Silene suecica, Viscaria alpina[1]) on kohokkikasveihin (Caryophyllaceae) kuuluva monivuotinen kasvi. Pikkutervakon varsi on 5–40 cm, ja sen kukat ovat vaaleanpunaisia. Lajin ulkonäkö vaihtelee hieman lajin eri muotojen välillä. Pikkutervakko kasvaa lähes koko Euroopassa sen eteläisintä osaa lukuun ottamatta ja Grönlannissa sekä Pohjois-Kanadassa. Laji on yksi harvoista kasveista, jotka pärjäävät erittäin kuparipitoisilla ultraemäksisillä kallioilla.

Pikkutervakko
Lychnis alpina.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Käenkukat Lychnis
Laji: alpina
Kaksiosainen nimi

Lychnis alpina
L.

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Pikkutervakko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pikkutervakko Commonsissa

Sisällysluettelo

Ulkonäkö ja kokoMuokkaa

 
Pikkutervakon kukintoja.
 
Pikkutervakkokasvusto.
 
Serpentiinipikkutervakkoa kasvupaikallaan

Pikkutervakko kasvattaa 5–40 cm pitkän pystyn ja kaljun varren. Aluslehdet vaihtelevat melkein neulasmaisista kapean lusikkamaisiin ja tasasoukan suikeisiin. Toisin kuin lajin lähisukulaisella mäkitervakolla (L. viscaria), sen varsi ei ole tahmea. Kukinto on mykerömäinen tai lyhyen terttu­mainen, tiheähkö tai harsu. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on yhdislehtinen, ulkoverhiötön ja kooltaan 4–6 mm. Vaaleanpunaiset terälehdet ovat lisäteriöllisiä, kynnellisiä sekä kaksihalkoisia. Kooltaan terälehtien lapa on 3,5–7 mm pitkä. Emin vartaloita on viisi kappaletta. Joskus osassa kukkia on surkastuneet heteet. Suomessa pikkutervakko kukkii kesä-elokuussa. Hedelmä on viisiliuskaisesti aukeava kota.[2]

Suomessa tavattavat pikkutervakot jaetaan kahteen muotoon, jotka eroavat toisistaan koon, lehtien ja kukinnon perusteella. Nimimuoto kalliopikkutervakko (var. alpina) on kooltaan suurempi, aluslehdet vaihtelevat muodoltaan kapean lusikkamaisista tasasoukan suikeisiin ja sen kukinto on tavallisesti tiheähkö. Toinen muoto serpentiinipikkutervakko (var. serpentinicola) saattaa olla hyvinkin pienikokoinen, aluslehdet ovat lähes neulasmaisia ja kukinto on harsu. Lisäksi kukat ovat tavallisesti pitkäperäisiä ja toisinaan myös terälehdettömiä.[2]

Pohjoismaista tavataan myös kolmatta pikkutervakon muotoa, öölanninpikkutervakkoa (var. oelandica). Muoto on muita pitkävartisempi ja vaaleakukkaisempi.[3]

Pikkutervakko ja mäkitervakko saattavat risteytyä lajien yhteisillä kasvupaikoilla.[3]

LevinneisyysMuokkaa

Pikkutervakkoa tavataan Euroopassa Pyreneillä, Alpeilla, Apenniinien pohjoisosissa, Skotlannissa, Islannissa sekä Fennoskandiassa Tanskaa lukuun ottamatta. Laji on levinnyt myös Pohjois-Kanadaan ja Grönlantiin.[3] Suomessa pikkutervakko on alkuperäislaji, jota kasvaa suurimmassa osassa maata Satakuntaa ja Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Runsaimmillaan laji on Lapissa ja Kaakkois-Suomessa.[4]

Kasvin Suomessa esiintyvistä muodoista serpentiinipikkutervakko on selkeästi harvinaisempi ja on luokiteltu silmälläpidettäväksi lajiksi.[5] Sitä tavataan lähinnä Keski-Lapissa sekä Kainuussa serpentiniittialueilla Oulujärven ympäristössä, esimerkiksi Jormuan laatan lähistöllä Paltamossa.[6][7]

ElinympäristöMuokkaa

Pikkutervakkoa tapaa tyypillisesti kallionraoissa, hietikoilla, jokivarsien sora- ja hiekkakentillä varsinkin emäksisellä alustalla, tunturikankaiden sora- ja vuotomailla sekä jäkäläkallioilla. Muodoista serpentiinipikkutervakko esiintyy ultraemäksisillä kallioilla ja soraikoilla.[2] Öölanninpikkutervakko puolestaan kasvaa vain Öölannin alvareilla.[3]

Serpentiinipikkutervakko kuuluu niihin harvoihin kasvilajeihin, jotka kasvavat erittäin kuparipitoisilla ultraemäksisillä kallioilla. Lajin runsaat esiintymät ovat usein merkki maaperän korkeasta kuparimalmipitoisuudesta.[3] Malmirikkaita serpentiinikallioita ja samalla niillä kasvavia kasvilajeja uhkaakin paikoin kaivostoiminta muun muassa Suomessa.[8][9]

KäyttöMuokkaa

Pikkutervakkoa viljellään myös koristekasvina.[10] Lajista on kehitetty jopa eri sävyisiä viljelymuotoja.

LähteetMuokkaa

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Uusitalo, Anna: Kylien kaunokit, soiden sarat. Keski-Suomen uhanalaiset kasvit. Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylä 2007.

ViitteetMuokkaa

  1. ITIS Report Lychnis alpina itis.gov. Viitattu 27.8.2012.
  2. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 117–118.
  3. a b c d e Den virtuella floran: Fjällnejlika (myös levinneisyyskartat) Viitattu 27.8.2012. (ruotsiksi)
  4. Retkeilykasvio 1998, s. 117.
  5. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 197. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5.
  6. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Serpentiiniraunioisen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 27.8.2012.
  7. Oulujärven rantayleiskaava, Paltamon kunta Kaavaselostus (2007), s. 50. Viitattu 27.8.2012.
  8. Kallio- ja kivikkoluontotyypit. Ympäristöhallinto. Viitattu 27.8.2012.
  9. Yhteysviranomaisen lausunto Mondo Minerals B.V. Branch Finlandin Mieslahden kaivoshankkeen ympäristövaikutusten arviointiselostuksesta. (pdf). Kainuun ympäristökeskus 2009, s. 28. Viitattu 27.8.2012.
  10. Uusitalo 2007, s. 147.

Aiheesta muuallaMuokkaa