Tukholma-syndrooma

psykologinen tila

Tukholma-syndrooma on psykologinen tila, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Syndrooman vaikutuksesta kaapatut saattavat puolustaa kaappaajiaan tai auttaa näitä, sekä antaa jälkeenpäin näistä myötämielisiä todistuksia.

Tukholma-syndrooma sai nimensä Tukholmassa vuonna 1973 tapahtuneesta pankkiryöstöstä ja sen jälkeisistä tapahtumista. Kuvassa tapahtumapaikka.

Syndrooma on saanut nimensä Tukholmassa 23. elokuuta 1973 tapahtuneen Norrmalmstorgin pankkiryöstöä seuranneen panttivanki- ja piiritystilanteen jälkeen. Kuusi päivää kestäneessä piirityksessä kaksi kaappaajaa piti panttivankeinaan neljää pankkivirkailijaa. Uhrien reaktio hämmästytti maailmaa, sillä tilanteen lauettua he halasivat ja suutelivat kaappaajiaan ja pysyivät heidän puolellaan, vaikka kaappaajat tuomittiin vankilaan.

Käsitteen syntyMuokkaa

Tukholma-syndrooma sai nimensä Ruotsin pääkaupungissa Tukholmassa elokuussa 1973 tapahtuneesta Norrmalmstorgin pankkiryöstöstä. Pankkirosvo Jan-Erik Olsson käveli aseistettuna Kreditbanken-pankkiin ja otti neljä pankkivirkailijaa panttivangeikseen. Hän sitoi panttivangit liealla pankkiholviin ja alkoi neuvotella poliisin kanssa. Olsson vaati rahaa pakomatkaa varten sekä toveriaan vapautettavaksi vankilasta. Näin tapahtuikin, ja Olssonin toveri liittyi Olssonin seuraan pankkiholviin. Tapahtumat kestivät kuusi päivää.[1]

Panttivankien oli odotettu asettuvan poliisin puolelle ja kaappaajaansa vastaan. Panttivangit alkoivat kuitenkin pitää Olssonia miellyttävänä ihmisenä ja tunsivat olevansa hänen puolellaan ja poliiseja vastaan. Panttivangit kuvailivat myöhemmin vapauduttuaan näitä tuntemuksiaan ja kertoivat tilanteista, joissa Olsson oli lohduttanut ja rohkaissut panttivankeja, ojentanut näille vaatteita ja ruokaa, sekä kertonut kaiken menevän hyvin, jos poliisi vain häipyisi. Vaikka Olsson oli toisinaan uhkaava ja kovakourainen panttivankejaan kohtaan ja haavoitti poliiseja, hän ei koskaan kiduttanut, ampunut tai raiskannut panttivankeja. Yksi naispanttivanki salli Olssonin hyväillä itseään.[1]

Poliiseja panttivangit sen sijaan alkoivat pelätä. Kun poliisi kävi tarkastamassa panttivankien terveyden, nämä suhtautuivat poliiseihin odottamattoman vihamielisesti. Yksi panttivangeista kertoi tunteneensa itsensä petturiksi paljastettuaan poliisille kuinka monta panttivankia holvissa oli. Puhuessaan ulkopuolisten kanssa panttivangit arvostelivat viranomaisia, ja esimerkiksi puhelinkeskustelussa pääministerin kanssa yksi panttivangeista kielsi poliiseja tunkeutumasta pankkiholviin, koska siitä aiheutuva tulitaistelu vaarantaisi panttivankien hengen ja se olisi poliisin syytä eikä kaappaajien.[1]

Kun poliisi oli lopettanut tilanteen kyynelkaasuhyökkäyksellä ja vanginnut Olssonin ja hänen toverinsa, vapautetut panttivangit suukottelivat ja kättelivät kaappaajiaan hyvästiksi. Poliisiin panttivangit suhtautuivat seuraavinakin päivinä edelleen vihamielisesti, ja he antoivat kaappaajilleen tunnustusta henkensä säilyttämisestä ja kertoivat etteivät vihaa näitä. Jotkut panttivangeista vierailivat myöhemmin kaappaajiensa luona vankilassa.[1]

Termin Tukholma-syndrooma otti käyttöön kriminologi ja psykologi Nils Bejerot, joka avusti poliisia ryöstön aikana.[2] Bejerot käytti termiä uutislähetyksessä. Joskus tilasta käytetään virheellistä ilmaisua "Helsinki-syndrooma", kuten elokuvassa Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli, jossa se saattoi olla tahallinen.[3]

Muita tapausesimerkkejäMuokkaa

Tukholman syndroomaan yhdistettyä käyttäytymistä on ilmennyt useiden lentokonekaappauksien ja ihmisryöstöjen yhteydessä.

Symbioottinen vapautusarmeija kaappasi vuonna 1974 perijätär Patty Hearstin. Hänestä tuli kaappaajiensa rikostoveri, joka auttoi ryhmittymää pankkiryöstössä.[2]

Hollantilaisessa junakaappauksessa vuonna 1975 vangiksi jäänyt lehtimies kertoi tunteneensa myötätuntoa ja sääliä epätoivoon suistuneita kaappaajiaan kohtaan, vaikka nämä olivat surmanneet osan vangeistaan.[4]

Viisi kroatialaista terroristia kaappasi vuonna 1976 TWA:n matkustajalentokoneen New Yorkin ja Chicagon välillä. Kone lensi lopulta Pariisiin, missä kaappaajat antautuivat. Matkustajien joukossa ollut psykiatri kuvasi tapahtumien jälkeen hämmästyneensä sitä, kuinka jotkut vangit osoittivat vapauduttuaan voimakasta sympatiaa kaappajia kohtaan.[4]

TWA:n lento 847 kaapattiin vuonna 1985 pian Ateenasta lähdön jälkeen. Kaksi terroristia vaati päästä Libanoniin. Maassa he pitivät matkustajia vankeinaan ja tappoivat yhden panttivangeista. Siitä huolimatta yksi kaapatuista puolusti kaappaajia jälkikäteen sanomalla, etteivät he olleet pahoja ihmisiä.[2]

Beslanin koulukaappauksen 2004 jälkeen osa poliisin hyökkäyksestä hengissä selvinneistä koululaisista korosti kaappaajien kiltteyttä ja kertoi olevansa surullisia kaappaajien saatua surmansa, vaikka kaapparit olivat jopa surmanneet joitain vankejaan.[4]

Myös pitkän aikaa vankeudessa olleet henkilöt ovat osoittaneet positiivisia tunteita kidnappaajiaan kohtaan. Yhdysvaltalaisen Michael J. Devlinin vuonna 2002 kaappaama missourilainen Shawn Hornbeck -niminen poika oli vankina yli neljä vuotta, mutta ilmoittaessaan poliisille varastetusta pyörästä kertoi olevansa Shawn Devlin.[2] Myös vuodet 1991–2009 kestäneessä amerikkalaisnaisen kaappauksessa uhri ei vankina ollessaan tai heti pelastumisensa jälkeenkään suostunut paljastamaan kaapparinsa rikoksia poliisille. Hän kiisti myöhemmin kärsineensä Tukholman syndroomasta ja sanoi käytöksensä olleen selviytymiskeino.[4]

Tilanteet ja selityksiäMuokkaa

Yhtenäisiä diagnostisia kriteereitä Tukholma-syndroomalle ei ole olemassa, mutta median raportoimien tapausten välillä on havaittu samankaltaisuuksia. Olemassaoleva vähäinen tutkimus aiheesta perustuu enimmäkseen tapaustutkimuksiin.[5]

Psykiatri Frank Ochberg ja taloustieteilijä David Soskice ovat kuvanneet neljä tekijää, jotka vaikuttavat panttivangin todennäköisyyteen kehittää myötämielinen suhtautuminen kaappaajaansa kohtaan. Niihin kuuluvat tapauksen intensiivisyys ja kesto, panttivangin selviytymisen riippuvuus kaappaajasta, sekä panttivangin psykologinen etäisyys auktoriteeteista. Tutkimukset erilaisista kaappaustilanteista ovat osoittaneet, että vastaavaa käyttäytymistä voidaan tavata panttivangeilla, keskitysleirien vangeilta, sotavangeilta, prostituoiduilta, insestin uhreilta, pahoinpidellyiltä lapsilta ja pahoinpidellyiltä puolisoilta.[6] Tukholman syndrooman yleisyydestä tällaisten tapausten yhteydessä on esitetty hyvin vaihtelevia arvioita, harvinaisesta aina 95 prosenttiin.[7]

Psykiatri Joel Dimsdalen mukaan Tukholman syndroomassa yhdistyvät panttivangin tietoinen selviytymisstrategia ja tiedostamaton käyttäytyminen. Yhtäältä panttivanki pyrkii tulemaan toimeen kaappaajansa kanssa ja selviytymään tilanteesta. Toisaalta pitkittyneessä ja henkeä uhkaavassa tilanteessa jotkut ihmiset alkavat luottaa kaappaajiinsa enemmän kuin pelastajiinsa.[8]

FBI:n panttivankineuvottelijan Thomas Strentzin mukaan Tukholman syndroomassa on kyse panttivangin psykologisesta taantumisesta alle viisivuotiaan pikkulapsen tasolle. Vangittu ja sidottu panttivanki on avuttomassa tilassa, ja saadakseen ruokaa ja päästäkseen liikkumaan hän on riippuvainen kaappaajastaan kuin vauva äidistään. Kun tämä ”äitihahmo” eli kaappaaja tyydyttää ”lapsen” eli panttivangin tarpeet ja suojelee häntä pelottavalta ulkomaailmalta ja aseita heiluttelevalta poliisilta, panttivanki alkaa rakastaa häntä kuin lapsi äitiään, koska se takaa hänen selviytymisensä.[9] Psykiatri Frank Ochbergin mukaan Tukholman syndrooma suojelee panttivankia, koska molemminpuolisen myönteisen suhteen solmiminen saa kaappaajan olemaan vahingoittamatta uhriaan.[7]

Tukholman pankkiryöstön panttivanki Kristin Enmark selitti käyttäytymisensä johtuneen siitä, että panttivankitilanteessa kaikki hänen arvonsa ja moraalinsa muuttuivat täysin.[10]

Tutkivan journalistin Jess Hillin ja tutkija Allan Waden mukaan Tukholman syndrooma on vain naisuhreja mustamaalaava myytti, jonka Tukholman tapauksen psykiatri keksi puolustaakseen omaa auktoriteettiaan.[11]

LähteetMuokkaa

  • Dimsdale, Joel E.: Dark Persuasion: A History of Brainwashing from Pavlov to Social Media. Yale University Press, 2021. ISBN 978-0-300-24717-6.
  • Strentz, Thomas: Psychological Aspects of Crisis Negotiation. Routledge, 2018. ISBN 978-1-138-55702-4.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d Dimsdale 2021, s. 125–129.
  2. a b c d Fitzpatrick, Laura: Stockholm Syndrome Time Magazine. 31.8.2009. Time Inc. Arkistoitu 29.2.2012. Viitattu 11.5.2013. (englanniksi)
  3. Heikki Poroila: Mikä on Helsinki-syndrooma? Kysy-fi. 11.9.2018. Päivitetty 13.1.2019. Viitattu 9.12.2019.
  4. a b c d Dimsdale 2021, s. 129–132.
  5. M. Namnyak N. Tufton R. Szekely M. Toal S. Worboys E. L. Sampson: ‘Stockholm syndrome’: psychiatric diagnosis or urban myth? Acta Psychiatrica Scandinavica 117, no. 1 (2008): 4-11. 19.11.2007. Time Inc. Viitattu 12.07.2020. (englanniksi)
  6. Burgess, Ann Wolbert & Regehr Cheryl & Roberts, Albert R.: Victimology: Theories and Applications, s. 43. Sudbury, Massachusetts: Jones and Bartlett Publishers, 2010. ISBN 978-0-7637-7210-9. Google-kirjat (viitattu 11.5.2013). (englanniksi)
  7. a b Dimsdale 2021, s. 134.
  8. Dimsdale 2021, s. 133.
  9. Strentz 2018, s. 298.
  10. Jari Alenius: Tukholma-syndrooma syntyi 40 vuotta sitten - ryöstäjä ei vieläkään käsitä panttivankejaan Ilta-Sanomat. 23.8.2013. Viitattu 14.6.2022.
  11. Jess Hill: See What You Made Me Do: Power, Control and Domestic Abuse. Black Inc, 2019. ISBN 1743820860. Teoksen verkkoversio (viitattu 14.6.2022).

Aiheesta muuallaMuokkaa